This was the saddest summer

Pelastit minut. 

Yhden kerran tarpeeksi. Luultavasti pelastit minut useamminkin, mutta en tajunnut sitä. Enkä tajua vieläkään. Olen liian syvällä tässä viidakossa tajutakseni, kaikilla köynnöksillä vaatimuksia suuntaan ja toiseen. Sinne tänne uppoaa saappaani maksamattomien laskujen sekaan enkä ehdi vetää jalkaani pois ennen kuin se kastuu kokonaan. Jatkuva sade piinaa, sellainen rankkasade mitä voi kokea vain viidakossa, täällä se on vielä suolainen, mutta se johtuu yksinomaan kyynelistä. Onneksi tämä uuvuttava kuumuus ei haittaa nukkumistani. Sen sijaan unettomuuteni haittaa sitä kyllä. Jokainen ohitettu deadline saa raporttini muuttumaan zombeiksi, jotka hitaasti laahustaen jahtaavat minua täälläkin. Hakkaan tylsistyneellä mieleni viidakkoveitselle tietäni eteenpäin, katkoen muiden odotuksia ja toiveita minua kohtaan yksi kerrallaan. Luulenko pääseväni täältä koskaan pois? Voiko täältä edes päästä pois? Kierränkö alati laajenevaa kehää ja onko se piste minne tänne tulin jo kasvanut umpeen peruuttamattomalla tavalla? Se on varmaa, että eksyin jo kauan sitten. Vaikea sanoa kuinka kauan, koska ajantaju on mennyt. Voi olla, että puhutaan vain päivistä, mutta yhtä voi olla, että puhutaan vuosikymmenistä. 

Miten olen selvinnyt hengissä?

Tai no, kai siksi, että pelastit minut.

Mother Mary of all lessons

 Ei riitä, että on suuruudenhullu. 

Sen lisäksi pitäisi olla jotain taitoja, jotain kykyjä. 

Ja niin siinä kävi. 

Me kompastuttiin. Ja sitten me kaaduttiin. 

Mutta siitä kaikki vasta alkoi, koska sitten me aloimme putoamaan. 

Me putosimme läpi elämämme. Nähtiin kaikki ne, jotka oltiin jo unohdettu ja koettiin hetken aikaa taas ne kaikki tunteet, joita oltiin jouduttu pakenemaan. 

Ja oliko elämä todella ollut noin haaleaa vai oliko aika vain haalistanut kaiken ohi mennessään.

Ihan sama, tässä sitä kuitenkin nyt oltiin. 

Olisi upeaa päättää kaikki sanoihin, että lopulta viisaus oli valttia ja oikeudenmukaisuus voitti. Mutta ei siinä oikeasti käynyt niin. Lopputulos oli oikeasti jonkinlainen sekamelska sattumia eri muodoissa. 

Mutta - yllättävää kyllä - en ollut yhtään katkera. Olin toisaalta todella huvittunut. Olin liki mielissäni siitä, että ympärilläni oli iso kuoro Jeesuksia kertomassa miten pitäisi olla ja miten pitäisi tehdä ja mitä pitäisi ajatella. Ja niin kauniisti ne yhteen ääneen lauloivat virheettömyyden aariaansa, että hetken luulin äänen tulevan vain yhdestä henkitorvesta - kunnes katsoin kunnolla ympärilleni ja näin, että tämä oli ihan aito ja oikea kuoro.

Sitten alkoi satamaan. Tai no, se oli pieni tihku eikä tuulikaan edes ollut kovin navakka. Mutta se riitti Jeesus-kuorolle, se hävisi saman tien näkyvistä ja jätti minut yksin taivaltamaan rattailla, joita aasi veti ja näihin rattaisiin arki heitteli palmunlehtien sijasta kapuloita. Mutta luotin siihen, että Jeesus-kuoro palaisi heti kun pääsisin läpi koettelemuksistani ja oikaisisin hetkeksi lepäämään. 

Ei rauhaa, eikä hiljaisuutta.

Kaikki virheet mitä oli mahdollista tehdä ja kaikki virheet mitkä olivat teoriassa olemassa käytiin läpi noina hetkinä.

Uudestaan.

Ja uudestaan.

Jatkossa mä yritän olla parempi. 

Jatkossa mä yritän olla kuolema.

Jaloviina

Pehmeä, suorastaan samettinen rakenne. Lämmin ja syleilevä ote kielestä jokaisella pisaralla. Tylsä ja laimea humala, joka siitä seuraa. Aivot pysähtyvät ja askeleista tulee epävarmat. Pöyhkeä ja itsevarma maku, tuoksu on päällekäyvä, Jaloviina on kuin uhmaikäinen lapsi, jota ei ole piiskattu tarpeeksi, sellainen rääkyvä ja huomiota vaativa äpärä. Jaloviina ei teeskentele olevansa herrojen juoma vaan se on hinnoiteltu niin, että pahinkin rappioalkoholisti voi edes kerran kuukaudessa rahojen tullessa tilille ostaa tuota pullollisen ja samalla selittää itselleen kuinka kaikki on nyt hyvin. Se on moukkamainen juoma, täynnä moukkamaista asennetta kaikkea kohtaan. Se ei edes yritä yllättää. Sen ainoa etu piilee siinä, että siinä on riittävästi alkoholia, jotta halutessaan humalatilan saavuttaa vikkelästi. Kukaan vakavasti otettava sommelier ei suosittele sitä.

Siksi minä juon sitä. 

Juxtapose

Olipa kerran tarina, tosi tarina tällä kertaa. Se kertoi sinusta, minusta ja oikeastaan ihan jokaisesta. Siinä tarinassa miehet kertoivat naisille kuinka vahvoja ja urheita he ovat ja naiset antoivat ymmärtää olevansa puhtaita ja viattomia. Eikä siitä voinut syyttää ketään, me olisimme halunneet, että kaikki on sellaista. Me olisimme halunneet, että sankareita on ja jossain on aidosti joku, joka ansaitsee tulla pelastetuksi. Ja melkein sellaistahan se olikin. Pieniä kauneusvirheitä siellä täällä, hieman valkoisia valheita ja satuttavia salaisuuksia. Mutta vaikka aika kului, tiesi jokainen sisimmässään, ettei juuri hänestä ollut sittenkään sankariksi. Ei kaikkien niiden tekojen jälkeen. Ei sankarit satuile, eikä ne luo illuusioita paremmasta. Siksi me ollaan kateellisia niille. Ne on niin hyviä. Ja me ei olla. Me ollaan mokattu monta kertaa, milloin itsekkyyden takia, milloin ahneuden. 

Ja me jatketaan mokaamista. Me yritetään kasvattaa meidän lapsista parempia. Mutta ne näkee läpi. Ne näkee meidän sanojen ja tekojen välisen ristiriidan. Ja aika hyvin aikuisetkin näkee sen saman ristiriidan. Mutta aikuiset osaa myös ummistaa silmänsä sellaiselta. Varsinkin mitä tulee omien sanojen ja tekojen väliseen konfliktiin. 

"Dark, dark! The horror of darkness, like a shroud. Wraps me and bears me on through mist and cloud." Nämä sanat kuningas Oidipus huusi sen jälkeen, kun hän oli puhkonut silmänsä omin käsin. Hän ei kestänyt sitä tekopyhyyttä mitä hänen jalot aatteensa verrattuna kurjiin tekoihinsa saivat hänet tuntemaan. Hän ei oppinut sulkemaan silmiään omilta virheiltään. Ja siksi hänen tarinansa on noin koominen.

meille on lokeromme

I'd lost to swamp

Saan sut tuntemaan.

Että olet olemassa ja tärkeä.

Mutta mä tarviin siihen aikaa. 

Mä tarviin, että pysähdyt hetkeksi ja kuuntelet. Että otat sanat vastaan. Ettet heti ole keksimässä vastaväitteitä. Olet hetken avoin. 

Utelias. 

Ja aavistuksen epätoivoinen.

En saa sua ehjäksi, mutta saan sut tuntemaan, että on toivoa. 

Ehkä. 

Jossain. 

Kaukana. 

Saan sut tuntemaan, ettet ole yksin. 

Ettet ole hullu tai totaalisen väärässä sen suhteen mihin uskot pohjimmiltas.

Vaikka mä oon väärässä, se ei haittaa. Me ollaan kaikki väärässä. Koko ihmiskunta on luisunut väärille raiteille ja meitä puserretaan muottiin, jonka joku muu loi. Naisilla ei ole kainalokarvoja ja miesten kosmetiikka myy enemmän kuin koskaan. Koska me ei riitetä näin. Meidän pitää mahtua siihen alati muuttuvaan muottiin, jonka joku muu loi.

Nykyään kirjailijat varoo loukkaamasta ketään. Ne vaan kirjoittaa omista kipupisteistään ja häpeän kokemuksistaan. Koska se on nykyään se juttu. Enää ei saa pahoittaa kenenkään minäkuvaa, vaikka koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole ollut näin paljon karsinoita mihin meitä on survottu eikä etikettejä mitä meihin on lyöty nyt.

Koska jokainen on niin arvokas. Niin arvokas, että maapallon kantokyky ei sitä kestä. Meitä on liikaa. Meitä on enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa on ihmisiä ollut. Silti koskaan ihmiset ei oo ollu näin yksinäisiä.

Me ollaan hukattu ihmisyys. Me ei olla enää ihmisiä. 

Me ollaan nykyään joku tutkinto ja osapuoli parisuhteessa ja urapolulla jossain vaiheessa ja kumppaneita kauppaliikkeille ja yhteistyötahoja meidän lapsia kasvattaville viranomaisille. Me ollaan olemassa, jotta me voidaan toteuttaa meidän unelmia, elää täyttä elämää ja kasvaa henkisesti niin saatanan suuriksi, että meidän päät räjähtäis ellei me käytäis terapiassa.

Me ollaan haaksirikkoisia sieluja seilaamassa riippuvuudesta toiseen. Me ollaan haamuja, jotka pelkää pimeää enemmän kuin oikeita haamuja. Joka päivä me ollaan monta tuntia internetissä imemässä ajatuksia, mitä joku muu on ajatellut meidän puolesta. 

"Cogito, ergo sum." -Ajattelen, siis olen olemassa. 

Olisipa Descartes nähnyt vuoden 2020 ja kuinka kukaan ei enää ajattele, vaan kaikki postaa sisältöä. 

(Oh the irony)

I know she is gone

1...2...3... ja niin edelleen.

Rationaalilukuja on ääretön määrä. 

Mutta irrationaalilukuja on vielä enemmän. Näistä kuuluisin on pii eli π.

Ja tämä kuvaa meitä kaikkia. Järkeviä, suhteellisuudentajun omaavia ihmisiä on paljon. Mutta hulluja, järjettömiä on paljon enemmän. Ja kuuluisimmat niistä ovat todella hulluja. 

Zero divided by zero

Ongelma on siinä, että otsikot ovat parempia kuin itse teksti. 

Ja se on nykyaikaa.

Ongelma on siinä, että eläimellinen paine ei tee ihmisestä timanttia vaan pikkuhiljaa rappeuttaa aivot.  Ei elämä epämukavuusalueella kehitä, se saa aikaan stressin ja sitä kautta matala-asteisen tulehdustilan. Ja jos sitä ei hoida niin se voi lopulta tappaa.

Ja sekin on nykyaikaa.

Aina sanotaan, että nollalla ei voi jakaa. Mutta voi, kun jakaa vaan. Ja montako kertaa nolla menee sitten itse nollaan niin se menee siihen yhden kerran. Helposti. Se menee siihen vaikka kaksi kertaa.   Tai kuinka monta kertaa tahansa. Kokeile vaikka laskimella 0/0 = 1.

Ja se onkin sitten jo tulevaisuutta.

Ongelma on siinä, että kaikkiin ongelmiin ei ole olemassa vastauksia. Ja aina sanotaan, että nollalla ei voi jakaa, vaikka nollalla voi kertoa. Se on helppoa, esim 0*2 = 0. Kokeile vaikka helmitaululla.          Ja jos jollakin voi kertoa niin silloin sillä voi myös jakaa.

_ _ _ _ _ _ 

Niin kutsuttu alkuräjähdys sinkosi materian ympärilleen ja räjähdyksestä johtuva liike muodosti kitkattomassa tilassa pyörimisliikkeen, koska kappaleilla on oma gravitaationsa, joka aiheutti hidastumisen kappaleille itsellään. Siksi maapallo pyörii edelleen. Ja me putoamme kohti oman galaksimme keskustassa olevaa mustaa aukkoa, koska sen massa on niin valtava, että se vetää puoleensa kaikkea ympärillään olevaa. Me emme putoa sinne pystysuoraan vaan kierrämme kehää kuin pallo ruletissa. Ja syy on siinä pyörimisliikkeessä mikä meille annettiin aluksi. Mutta sillä ei ole väliä onko suuntamme pyörivä vai luotisuora, koska avaruudessa ei ole lopulta suuntaa, ei ole alaspäin tai ylöspäin universumin mittakaavassa. Ja kaikilla kappaleilla on putomiskiihtyvyytensä, siksi on vaarallisempaa hypätä kymmenestä metristä maan pinnalle kuin puolesta metristä. Mutta vaikka nopeus kiihtyy pudotessaan niin samalla aika hidastuu. Mitä lähempänä ollaan meitä puoleensa vetävää kappaletta, sitä hitaammaksi ajan kulku käy. Ja mitä korkeammalla ollaan meitä puoleensa vetävästä kappaleesta niin aika vastaavasti kulkee nopeammin (Kaksosparadoksi)

Ja se voi tuntua oudolta, mutta se ei ole. Aika ei ole muuta kuin ulottuvuus. On helppo ymmärtää, että puun latvasta maan pinnalla olevat asiat näyttävät pienemmiltä kuin maan pinnalla samalla tasolla katsoen. Samalla tavalla ajan perspektiivi venyy.

Siksi myöhästyn joskus tapaamisista.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ 

Rakennetaan valtava säiliö. Mitat sillä ovat niin, että leveys on viisisataa metriä, korkeus kymmenen metriä ja syvyys kymmenen metriä.

Jos tuo säiliö asetetaan niin, että pisin sivu on maata vasten (muistuttaisi hieman uima-allasta) ja täytettäisi se vedellä niin montako desilitraa siihen menisi vettä?

Ja jos tuo säiliö asetettaisiin "pystyyn" niin, että sillä olisi korkeutta se viisisataametriä ja se muistuttaisi enemmän tornia ja täytettäisiin sitten vedellä niin montako desilitraa siihen menisi vettä silloin?

-Ja vastaus ei ole, että yhtä paljon.

Ei, koska pystyssä ollessaan pohjalla oleva vesi pusertuisi kasaan yllä olevan veden massasta sekä paineesta ja mahtuisi tiiviimpään tilaan kuin säiliön pinnalla oleva vesi. 

Vesi ei pysty kannattelemaan itseään määräänsä enempää.

Siksi maaten on kevyempi olla ja seistessä oloni on joskus turhankin raskas.

Which choice is more fear driven?

Varmuudella voidaan sanoa, että tulevaisuus on tyystin erilainen kuin oli menneisyys. 

Ja sitä ei vain muista tai tajua. 

Siksi kai tulevaisuus pelottaa, kun ei oikein tiedä mitä odottaa, 

mutta alitajuisesti vaistoaa, että sieltä on kyllä tulossa jotakin muuta kuin mihin on totuttu. 

Huomaan olevani kateellinen. 

Kaikille niille, jotka älysivät kärsiä menneisyydessä, jotta tulevaisuutensa olisi helppo. 

Itse valitsin toisin. Päätin olla tekemättä mitään. 

Siksi en odota huomiseltakaan mitään, en aio edelleenkään tehdä mitään. 

Mutta se ei vaimenna tuomarin ääntä päässä. 

Se ei vaimenna sitä loputonta 'mitä jos...' kysymysten tulvaa.

 

Ota kii

Vaikka seisoisi keskellä näyttämöä, ei välttämättä näe mitä näytelmässä tapahtuu oikeasti. 

Pitää olla kauempana, ei riitä, että on eturivissä vaan vieläkin kauempana. Sitten vasta näkee kunnolla, näkee miten kukin on asemoitunut ja helpompi seurata mitä sivulla tapahtuu, kuka katsoo ketä ja kenen luokse seuraavaksi ollaan menossa. 

Ja sitä paitsi keskellä näyttämöä voi olla niin keskittynyt vain omaan suoritukseen, että ei edes huomaa mitä muut aikovat tai ovat pahimmassa tapauksessa jo tekemässä.

Siksi ihminen ei lähde, vaikka vaara uhkaa. 

Siksi ihminen tulee yllätetyksi, vaikka kaikista muista oli selvää se mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi hirviöiden kannattaa vaania. 

Aina sanotaan, että uhria ei pidä syyllistää, mutta olisiko jotain voinut tajuta, jos osaisi tulkita pieniä vihjeitä paremmin? 

Olisiko hälytyskellojen pitänyt soida? 

Voiko putoavan pallon suunnan ennustaa?

Should we ever be apart

 

I made my garden into ocean, I made my playground to space out

Ajan pysähtymisessä on tiettyä kauneutta.

Se kun näet kaiken hidastettuna, pystyt ennakoimaan ja sitten reagoimaan ajoissa.

 Ajan pysäyttäminen on melkein kuin taikuutta.

Siinä valo väreilee ilmassa ja luo jopa pölypalloihin spektrin kaikkine sateenkaaren väreineen.

Siinä hetkessä kannattaa vastustaa kiusausta ja olla vain menemättä takaisin menneeseen, vaikka se tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Mutta se on ansa, menneisyys on pilaantunutta vettä, se on happamaksi mennyttä mansikkaa ja homeista viiniä. Menneisyys on melkein pelkästään mätää lihaa.

Muista tämä ja nauti siksi kaksin verroin pysäytetystä tästä hetkestä. Ei tämäkään kestää ikuisesti vaan kohta tapahtumat kiihdyttävät ja ottavat kiinni tulevaisuuden, nämä tuppaavat kuroamaan hävityn ajan hyvin taitavasti. Hetkellä on aikansa ja paikkansa ja siitä kannattaa olla kiitollinen niin kauan kuin se kestää.

Pian se taas kiitää kuin aina ennenkin. Se kiitää kuin noiduttu kotka eikä anna minkään häiritä liitoaan. Ajan pysäyttämisessä on sekin kauneus, että se on se hetki kun saan pitää sinua kiinni kädestä, pitää sylissäni enkä epäile, etteikö sinustakin tämä olisi juuri näin hyvä. 

Ehkä on niin, että jos tämä jatkuisi ääreettömyyteen ja sen yli niin tällä ei olisi mitään arvoa. Että juuri se tekee tästä niin mittaamattoman arvokkaan, että joudun tämän menettämään joka tapauksessa. Siksi tämä hetki on kallis, siksi haluan jakaa sen sinun kanssasi.

 

I'm so goddamn frail

Me kaipaamme turvaa, haluamme syliin ja painaa pään jonkun vahvemman suojaan.

Haluamme, että voimme irroittaa ja luottaa siihen, että meistä pidetään kiinni.

Homomorphic encryption brute force assault

💀

Mä en ole susta ylpeä.

Sut pitäis viedä hoitoon. 

Katkaisuhoitoon.

Suljetulle osastolle hoitoon.

Jonnekin hyvään hoitoon.

Mutta...

En vie sua enää minnekään.

En vie edes sun arkkua hautaan, 

vaikka luultavasti odotat ja luulet mun lopulta tekevän niin.

Sä valitsit itse olla jotain muuta, kuin se mitä mä tarvitsin.

Ja tietenkin sulla on oikeus tehdä niin.

Ja mulla on oikeus olla hyväksymättä sitä.

Enkä mä tiedä oliko sulla ikinä voimia tai järkeä valita toisin.

Olitko säkin vain lyöty niin rikki, ettet pystynyt muuhun?

Otitko sä vastaan osumat, jotka oli tarkoitettu mulle?

Sä luovutit joka tapauksessa tän elämän suhteen.

Eikä tää olekaan sen arvoista, että tästä pitäisi kauheasti tapella.

Ehkä...

Ehkä mäkin yrittäisin enemmän, jos sä olisit yrittänyt enemmän.

Ehkä tää on kierre, jota kumpikaan meistä ei voi katkaista.

Mä toivon sulle rauhaa.

Ja mä toivon, että jätät mutkin rauhaan.

Ihan niin kuin mä jätän kaikki muut.

Ehkä mä en ole sen arvoinen, että sun kannattais yrittää hieroa sopua.

Ehkä mä olen meistä se, joka pitäis viedä jonnekin.

Teurastamolle ruhoni kanssa.

Polttohautaukseen elävältä.

Junaraiteille nukkumaan huumattuna.

Kukaan ei ole meistä ylpeä.

🔚

Smooth as beast with two backs

Kaiken kaikkiaan minun täytyi olla elävä esimerkki siitä, että Hannu Hanhia todella on olemassa. Kaikki oli hyvin ja meni paremmin kuin kukaan osasi kuvitella.

Elämä hymyili ja näytti siltä, kuin sääennustaja olisi unohtanut miten sadepilviä piirretään kartalle.

Kaikki vammani olivat parantuneet.

Jokainen virheeni oli unohdettu.

Yhtäkään elävää vihamiestä minulla ei ollut.

Ystäväni olivat rikkaita, kauniita ja hyväntuulisia.

Minun sukseni niin sanotusti luisti.

Minun onneni oli kääntynyt ja hengitin samaan tahtiin universumin kanssa.

Minä kiitin jumalaa ja jumala ylisti minua.

Hetken aikaa olin korotettuna laulamaan enkeleiden kuorossa, sitten laskeuduin sulavasti maan pinnalle ja annoin tuoreen, pehmeän nurmikon silittää jalkapohjiani.

Rakkauteni oli ehdottomampaa kuin Desdemonalla.

Rakkauteni oli vapaa mustasukkaisuudesta, kateudesta tai omistushalusta.

Tunsin oloni nuoreksi, vaikka viisauteni puolesta saatoin olla jo paljon elämää nähnyt.

Luulin, että tästä oli tullut synkkä paikka, mutta mitä vielä!

Täällähän oli kaikki kultaa, paitsi marmori, joka hohti kilpaa hampaideni kanssa.

Elämä oli pyyhkinyt pois kiireen ja riittämättömyyden.

Elämä oli antanut tilalle pyyteettömän ihailun 

ja tunnustuksen sanoistani, teoistani ja pelkistä aikeistani.

Lyhyesti sanottuna, kaikki oli täydellistä.

Ja kaikki meni koko ajan parempaan suuntaan.

Jopa oksennukseni kannatti pussittaa ja myydä kalliilla eteenpäin.

When Hell Did Freeze Over, chapter 13

Majuri Collinsia vitutti se, että hipit olivat oppineet sodankäynnin.

Eikö riittänyt se, että he olivat täysin anarkistinen joukkio jo muutenkin, pitikö heidän alkaa vielä tappamaan ja tuhoamaan. 

Miten taistelisit tuollaista ryhmittymää vastaan? Ei niitä voinut kiduttaa ja kuulustella, koska he olivat niin pihalla lähes kaiken valveilla olo aikansa ja toisaalta he olivat vilpittömästi täysin tietämättömiä toistensa toimesta. Ainoastaan he jahtasit jotakin ideaalia ihannetta mitä ei oikeasti ollut olemassa, joten sitäkään ei voinut tuhota ja näin sammuttaa heidän johtotähteään.

Ja mitä kovempaa Majuri Collins yritti taistella heitä vastaan, sitä enemmän heitä syntyi lisää. Jokaista tapettua hippiä kohden syntyi kaksi lisää, jotka vastustivat tätä lahtaamista. Ja taas toisaalta, mitä vähemmän ja kauniimmin hän yritti sotia hippejä vastaan, sitä enemmän hän alkoi muistuttamaan itse hippiä.

Mitä enemmän Majuri Collinsin kaltaiset miehet käyttivät aikaa hippien eliminointiin niin sillä aikaa heidän omat jälkeläisensä vieraantuivat heistä ja alkoivat kapinoimaan heitä vastaan, Majuri Collinsilla oli kotirintamalla odottamassa hipinalku ja tätä hän ei edes halunnut kohdata, myöntää saatika tuhota.

Ja taas toisaalta, mitä vähemmän aikaa Majuri Collinsin kaltaiset miehet käyttivät hippien surmaamiseen niin sitä enemmän hipeillä oli aikaa liikkua ja levittää sanomaansa.
Kirotut, sotaa käyvät hipit!

They may have been killed, wounded, captured, or deserted

Enhän mä uskalla.

En tehdä asioita, en sanoa juttuja, enkä olla läsnä.

Mä mieluummin vaan väistän.

Mä hymyilen, mutta en väitä vastaan.

Mä nyökyttelen, mutta teen sitten jotain muuta huomaamatonta.

Enkä mä uskalla tavata sua.

Sä voisit nähdä läpi kaiken tän teeskentelyn mitä mä olen.

Mä en edes tiedä mitä mä teeskentelen.

Ei kai kukaan, en minä ainakaan kuvittele, että mä olisin jotakin.

Ja kun mä ajan autolla niin mä huudan.

Mä huudan suoraa huutoa, mä puristan rattia niin, että mun rystyset pullistuu.

Mä hakkaan rattia ja pelkään, että sekin hajoaa alta pois joku päivä.

Joku päivä.

Se on hyvä päivä.

Joku päivä sitten.

Sitten joku päivä mä varmaan saan hyvitykseni.

Sitten joku päivä mä olen katunut tarpeeksi ja saan synninpäästön.

Kannattaako tuhlata elämästään vuosia saadakseen aikaiseksi neljä kappaletta, jotka kestää neljäkymmentä minuuttia. Ja kannattaako, jos siinä vaiheessa kun saa valmiiksi ne kappaleet niin menee vielä puolitoista vuotta, että joku kuulee ne?

There is nothing more silent than a night

Ovi naksahtaa takanani hiljaa lukkoon.

Keveys mikä askeleissa on, on mittaamaton.

Tältä varmasti tuntuu kun sielu pakenee ruumiista.

Me olemme turvassa vain pimeydessä.

Me olemme olemassa oikeasti vain öisin.

Päivisin me olemme eri rooleissa, päivisin me olemme olemassa muita varten.

Mutta kun pimeys saapuu luokse, saapuu aito minä itseeni.

Sanani ovat totta vain keskiyön ja aamunkoiton välillä.

Tarpeeni tulee täyttää vain, kun aurinko ei ole pilaamassa sitä puhtaalla kirkkaudellaan.

Siksi mitään päivällä tapahtuvaa ei pidä uskoa. 

Päivät ovat pahuutta, päivät ovat muiden miellyttämistä, muiden odotusten täyttämistä.

Yöt ovat lempeitä, ne antavat olla eivätkä kiirehdi, vaikka aika kuluu ihan yhtä nopeaa kuin aina.

Mutta öisin on vähemmän hälinää, vähemmän häiriötekijöitä 

ja siksi aika on järkevämpää pimeyden vallitessa.

Öisin ei tarvitse törmätä tavallisiin ihmisiin.

Öisin elää vain kaltaisiani.

Pimeys antaa anteeksi pienet virheet.

Varjot peittävät pyytämättä huonot puolet.

Kukaan ei näe, vaikka tekisi väärin.

Yö antaa enemmän kuin ottaa.

Siksi öitä ei kannata tuhlata nukkumiseen.

Jos ei elä öisin, ei elä ollenkaan.

Päivät ovat teeskentelyä.

Päivisin näytetään hyvältä muita varten.

Päivät ovat kilpajuoksua, huomion hakua ja hyväksytyksi tulemista varten.

Siksi kuollessa sanotaan, että päiväsi ovat päättyneet.

Öistä ei kukaan halua sanoa pahaa sanaa edes silloin.

Uhraan itseni yölle.

Uhraan kaiken yölle.

Hyvää yötä.

Burn all your memories

Nostalgia vie mukanaan.

Muistoissa kesät oli pitkiä ja lämpöisiä.

Kaikki se mitä on ollut ja mitä on tullut nähtyä saa toisinaan mielen haikeaksi. 

Kauniilla tavalla haikeaksi. 

Sitä tekee mieli jäädä muistelemaan menneitä. 

Ja se on ihan okei, se on inhimillistä.

Ja se kertoo meistä ihmisistä jotain olennaista.

Se kertoo sen, että kun nostalgia ja muistot tuntuvat arvokkailta aarteilta on elämä itse asiassa eletty.

Kun aika, joka on eletty on mielenkiintoisempaa kuin se aika joka on edessä päin niin olisi hyvä tehdä johtopäätös. 

Ainoa oikea johtopäätös.

Se oli siinä sitten.

Historia on arvokkaampi kuin tulevaisuus.

Ei ole enää mitään elämisen arvoista jäljellä.

Ei oikeasti.

Sitä takertuu pienillä käsillä kaikkeen muka tärkeään, mutta oikeasti se on turhaa.

Niin kauan kuin tulevaisuus kiinnostaa historiaa enemmän kannattaa yrittää.

Mutta kun saa itsensä kiinni vanhojen hyvien aikojen haikailusta niin sitten vain kaasu pohjaan ja kaiteen yli kohti rotkoa.

Rohkeasti vain.

Siellä odottaa vapaus. 

Kuilun pohjalla.

Ei kai kukaan halua, että viimeinen muisto - juuri sinusta - on se, kun makaat sairaalan vuoteella letkuissa kiinni, omissa ulosteissa, joita loppuunpalaneet hoitajat eivät ehdi putsaamaan, 

koska iäkkäitä ihmisiä on muutenkin liikaa.

Eikä iäkkäistä ihmisistä ole mitään hyötyä.

He ovat viisaita, "kaiken" kokeneita ja tehneitä.

Heillä on neuvot ja ohjeet joka tilanteeseen.

Ja siinä se ongelma onkin.

Heillä on jo vastaus kaikkeen.

He ovat niin viisaita, etteivät tee enää virheitä.

Ja se on virhe.

Sillä virheitä tekemällä syntyy uutta.

Siksi vanhoja ei pitäisi kuunnella.

He ovat liian ahneita ja kiintyneitä omaisuuteensa, että he osaisivat tehdä puolueettomia päätöksiä.

Pitää tehdä tyhmiä päätöksiä, pitää antaa niiden päättää, joilla nostalgia ei paina askelta.

Pitää antaa virheiden syntyä.

Ajatelkaa vaikka Hitleriä. Hän oli jo 50-vuotias, kun toinen maailmansota syttyi 1939.

Ei 25-vuotias olisi aloittanut toista maailmansotaa. 

Ei, koska hänellä olisi ollut liikaa vielä elettävää elämää eikä sitä kannata riskeerata sodalla.

Näitä esimerkkejä on lukemattomia. Iäkkäät ihmiset pilaavat kaiken*.

Uskotko vai haenko lisää esimerkkejä?

(*Ei pidä ymmärtää väärin. Virhe on eri asia kuin se, että pilaa kaiken. Virhe on jonkin uuden alku, virhe on luova tapa tehdä jotain mitä ei ole aiemmin tehty. Pilaaminen on sitä, että rikkoo olemassa olevaa. Ja sitä iäkkäät ihmiset tekevät)

Aivojen rappeutuminen alkaa n. 30-vuotiaana ja jo 20-vuoden iässä aivot pienenevät noin gramman vuodessa, kun hermosoluja kuolee. Toki juomalla alkoholia tuota pienenemistä voi nopeuttaa.

Trading Post

Jotakin on rikki.

Ollut pidemmän aikaa.

Keksin kyllä syyn, mietin vaikka läpi yön, mutta keksin kyllä syyn.

Ja kun keksin syyn, olen siihen tyytyväinen. 

Se ei vain oikeasti toimi niin.

Ei paha olo vaadi yhtä syytä syntyäkseen.

Ei kahta, eikä kolmea.

Vaan tusinan verran tarpeeksi tuskaisia tapauksia kohdalle kun osuu 

niin niistä alkaa kehittymään sisälle pään surua.

Ja se suru ei haihdu. 

Se tiivistyy.

Se muuttuu raskaaksi ja vajoaa yhä syvemmälle mieleen.

Lopulta se on niin syvällä ja niin raskas, ettei sitä saa sieltä ylös nostettua.

Mutta se muistuttaa olemassaolostaan antamalla pahan olon.

Siinä sitä ollaan.

Ehkä kaupan kassajonossa tai bussipysäkillä, kun tulee mieleen, että antaa olla.

Nyt riittää, tämä oli tässä.

Sitä lopulta irtisanoutuu omasta arjestaan.

Sitä lähtee lätkimään kaikesta tutusta (mutta ei niin turvallisesta).

Sitä on hetken tuulen viemää.

Pienen hetken painon tunne häviää harteilta.

Mutta se on vain tyyntä ennen romahdusta.

Matkalla romahdukseen voi huutaa muille, kuinka elämä kantaa ja yötä seuraa aina aamunkajo.

Sitä voi mainostaa muille, kuinka pitää uskaltaa päästää irti ja kuinka pitää elää vain päivä kerrallaan.  Antaa elämän kuljetaa. 

Antaa maailman kannatella. 

Antaa muiden murehtia ja nauttia vain hetkestä.

Ja sitten.

Sitten tulee romahdus.

Vastuuta voi pakoilla tiettyyn pisteeseen saakka.

Mutta se piste tulee kohdalle.

Ja sitten se on menoa.

Seinä tulee vastaan ja se on kova seinä.

Enää aikuiset ei kasva aikuisiksi.

Enää lapset eivät leiki.

Enää vanhukset eivät ole tarpeellisia.

Hautausmailla on ahdasta.

Synnytyslaitoksia suljetaan.

Päiväkotiryhmiä kasvatetaan.

Kouluja lakkautetaan.

Työpaikkoja siirretään halvempiin maihin.

Ihmiset eivät ole enää välttämättömiä ihmiskunnalle.

Se että mä menetin kaiken on tietenkin pientä isossa mittakaavassa.

Se että mä menetin kaiken on helppoa, kun ei mulla koskaan oikeasti ollutkaan mitään.

Ei sota yhtä miestä kaipaa.

Eikä maailma.

Miksi mä en koskaan keksi mitään sanottavaa muille ihmisille

Mä kirjotan kun voin hyvin. 

Ja mä en kirjoita, kun en voi hyvin. 

Tai ei kyse ole voimisesta. 

Kyse on siitä, että kirjoitan, kun pystyn hengittämään ja saan aikaa ajatuksille. 

Ei niin, että koko ajan joku pelko potkimassa sielua. 

En voi kirjoittaa, jos ajatus ei saa liidellä vapaana ja harhailla ilman huolta sinne sun tänne. 

Mitä tylsempää, sen parempaa. Mitä vähemmän tapahtuu, sitä enemmän pystyn ajattelemaan. 

Pystyn keksimään, pystyn viemään ajatuksen analyysin tasolle. 

Pystyn jalostamaan analyyseista teorioita ja yhdistelemään niitä hullunkurisilla tavoilla.

Mutta nyt en pysty.

En, koska murehdin niin, että tuntuu naama putoaisi päästä. 

Tuntuu kuin posket poksahtaisivat kyyneleistä, joita ei ole päästetty ulos.

Tuntuu kuin oma matka seuraavalle aikuisuuden tasolle olisi peruttu. 

Osa itsetunnosta jää pysyvästi lapsen tasolle. 

Jos mikään ei muutu niin minusta ei tule asioihin objektiivisesti suhtautuvaa analyyttista aikuista vaan pysyn ahdistuneena teininä, joka on vangittu rapistuvan keski-ikäisen ruumiin sisälle.

Mutta mä hymyilen muille.

Mä olen samaa mieltä muiden kanssa.

Mä olen mukava ja huomaavainen.

Ja sitten mä teen just niinku mua huvittaa.

- - - epilogi pt1 - - -

*Ja tiedän miten ihmiseltä lyödään vasaralyönnillä nenänvarsi murskaksi niin, 

että veri ja ruston palat valuvat henkitorven sisällä keuhkoihin asti.

- - - epilogi pt 2 - - -

Huomaan ajattelevani häntä, jonka paholainen vei.

**Eikä kyse ole vertauskuvasta vaan oikeasta paholaisesta ja oikeasta helvetistä, jossa karvat ajeltuna ja eri ruuminosat lävistettynä ihmisiä vedetään mutaisiin juurakoihin tukehtumaan, mutta ei kuolemaan.

Olisin voinut olla sankari, mutta valitsin toisin.

Valitsin olla hiljaa ja kantaa sankarin viitan sijaan syyllisyyden taakan.

Merta edemmäs rannalle

Venäläiset botit lukivat kaiken läpi moneen otteeseen.

Ja löysivätkö he mitään? 

Löysivätkö he kryptisen koodin, jolla ohjeita välitettiin vallankumouksellisille? 

Oliko riveillä tai rivien välissä jotakin millä sai toksisen feministisyyden laimenemaan?

Vastaus on, että eivät.

Ne eivät löytäneet mitään.

Eivät, koska ei lukko tiedä olevansa lukossa.

Se ei tiedä olevansa niin pahassa lukossa, että mikään avain ei sitä aukeamaan.

Se on ruostunut ja rikkoontunut lukko, joka ei enää aukea.

Mutta me emme jää suremaan näitä.

Me menemme eteenpäin. Me kehitymme ja meistä tulee vahvempia.

Meistä ei välttämättä tule ehyempiä, koska niin moni osuma on jättänyt meihin jäljen, että välttämättä kaikki ei vain enää korjaannu ennalleen. 

Eikä toki olekaan tarkoitus. Ei ole tarkoitus olla sellainen kuin oli joskus.

On tarkoitus olla parempi, vaikka mittaria sellaiselle ei voi luoda.

On tarkoitus oivaltaa jotain mitä ei olisi voinut oivaltaa aiemmin.

On tarkoitus kehittyä.

Se on toipumista.

Se on hyväksymistä.

Se on sokeaa uskoa.

Se on ymmärrystä, joka avaa silmät.

Lukko ei tiedä olevansa lukko.

Lukko ei tiedä estävänsä jonkun aukeamista.

Lukko ei tiedä olevansa vain ja ainoastaan tiellä, esteenä ja pysäyttämässä jotain minkä pitäisi tapahtua.

Lukko on teissä sisällä. Ja te muistutatte päivä päivältä enemmän lukkoa.

Sisältä ruostunutta, epäkelpoa ja ei-toivottua vaikutusta säteilemässä ympärilleen.

Lukko aukeaa tai lukko murskataan.

Lukko toimii ja antautuu avaimelle tai lukko tuhotaan.

Lukko ei pidättele tai lukko korvataan toisella.

Lukon tarkoitus ei ole pidätellä meitä. 

Lukon tehtävä on pitää tyhmät ja laiskat ja yksinkertaiset loitolla.

Me olemme lukossa.

Mutta me emme ole lukko.

If the truth shall kill them, let them die

Hän saapui rannalle heti aamusta.

Siellä odotti vene niin kuin hänelle oli kerrottu.

Se ei ollut uusi, mutta riittävän iso ja lastattu bensakanistereilla,

jotta hän pääsisi sinne minne oli aikonutkin.

Vene käynnistyi kolmannella yrittämällä ja niin alkoi matka kohti avomerta.

Aurinko nousi korkealla, kunnes alkoi jossain vaiheessa painua mailleen.

Yöllä pilvetön taivas loihti tähdistä upean teoksen taivaankannelle 

yksinäisen matkaajamme lohdutukseksi.

Monta saarta ohitettuaan alkoi määränpää häämöttämään.

Melko tarkkaan kokonaisen vuorokauden ja reilun 700 meripeninkulman matkattuaan hän oli perillä.

Saari ei ollut iso eikä saarella oleva majakkaan ollut se korkein tai upein mitä hän oli nähnyt.

Mutta hän oli tullut perille.

Majakka, kuten saarikin oli tyhjä muista ihmisistä.

Mutta se ei ollut nyt olennaista.

Hän oli tullut sinne mikä oli viimeinen piste ennen loputonta aavaa merta.

Tämän jälkeen ei ollut olemassa kuivaa maata.

Oli vain ääretön, rannaton meri edessä.

Miten mikään voisi jatkua loputtomiin, sitä hän ei tiennyt.

Mitä jos sittenkin tulisi reuna vastaan,

jos vain voisi yrittää päästä läpi tai yli tämän loputtoman meren.

Tähän asti meri oli ollut rauhallinen.

Se oli lempeästi keinuttanut venettä koko matkan.

Majakan huipulta kiikaroituaan hän kuitenkin näki,

että kauempana aallot olivat jo liian isoja hänen veneelleen.

Eikä hänellä ollut aikomusta lähteä koettelemaan onneaan niin kauas.

Hän sytytti hellaan tulen ja aikoi valmistaa teeveden itselleen.

Taivaanrantaan tiivistyi tummia pilviä.

Tuuli alkoi voimistumaan ja se sai meren levottomaksi.

Hän nosti veneensä vielä hieman ylemmäs rantaan ja sitoi sen toisellakin köydellä,

jos yöllä vaikka yltyisi myrsky todella koettelemaan hänen ainoaa kulkuvälinettään.

Vaikka toisaalta, ei häntä haittaisi jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi.

Yöllä myrsky nousi.

Tuuli hakkasi vasten majakkaa ja nukkumisesta tuli katkonaista.

Myrsky nousi myös pään sisällä.

Se nosti mielen pohjamudista esiin muistoja, joita ei olisi halunnut muistaa.

Aamulla vene oli karannut.

Delivered to your inbox

Kaikki unelmani ja traumani vaipuivat kryptobioosiin.

Sinne menivät muistot ja haaveet.

Ja sitten käänsin sieluni äänenvoimakkuuden täysille ja kuulin:

"Old man cleaning his gun,

voisiko ottaa osaa petokseen, pyhittäisikö tarkoitus keinot?

Kädessäni on nyt viimeinen aseeni, ennen niitä oli monia.

Tykkään pitää aseeni puhtaana,

tällaisenakin hetkenä,

kun on painamassa sitä suuhunsa ja suutelemassa piippua intohimoisesti

ja vielä viimeisen kerran painaa liipasimesta.

Sitä lähtee samalla tavalla tästä maailmasta kuin on tähän maailmaan luotukin, laukeamalla.

Mutta sitten alakerrasta kuuluu rapinaa, kolinaa ja hitaita askeleita.

Murtovaras perkele.

Ei voi olla totta.

Kukaan ei ole käynyt kylässä tämän yksinäisen miehen luona enää aikoihin,

ei sillä että olisin seuraa kaivannut,

ei sillä että olisin edes tiennyt mitä sanoa vieraalle joka oveen olisi kolkuttanut.

Monta kertaa olen punninnut mielessäni mitä sanoisin miehelle, joka ilmestyisi oveni taakse ja väittäisi olevansa poikani.

En ollut keksinyt oikeita sanoja ja katkeraksi onnekseni ei minun ollut koskaan tarvinnut sanoa edes niitä vääriä sanoja tälle miehelle.

Mutta nyt siellä alhaalla todella oli joku, kutsumaton tunkeutuja.

Ehkä ampuisinkin vielä kahdesti ennen kuolemaani, tuota vierasta ja vasta sitten itseäni.

Olin tottunut aseen käsittelijä, ehkä ainoa asia missä olin koskaan ollut hyvä oli tuhoaminen.

Tuholaisten torjunta, ongelmien hävittäminen, brutaalin ja liioitellun voiman käyttäminen ja

peruuttamattomien tekojen toteutus, niin sanotusti paikkojen siivoaminen saastasta,

se oli ollut minun business.

Mutta joskus petoksen purema on kuin kärsivällinen käärme. 

Se odottaa kauan ja kun aika on oikea se iskee myrkkynsä syvälle uhriin.

Are you awake?

Se myrsky syntyi ainakin 500 vuotta sitten ja se on riehunut sen jälkeen tauotta. 

Se on 30.000 kilometriä pitkä ja tuulen nopeus tuossa myrskyssä on yli 600 kilomteriä tunnissa. 

Se on niin raaka ja valtava, että se tuhoaa kaiken tieltään kerta kerran jälkeen.

Ja jokainen joka osaa taistella sitä vastaan tietää kuinka vaikeaa on taistella sitä vastaan.

Ja mitä paremmin osaa taistella sitä vastaan, sitä vähemmän haluaa taistella sen kanssa.

Koska lopputuloksesta ei voi olla varma. 

Nights are over

Vanki kulkee raskain askelin. 

Mieli on kyllä kevyt, huoleton kun ei ajattele mitään.

Mutta askeleet ovat raskaat ja se johtuu kahleista. Vanki tietää olevansa syytön. 

Tai no, niin syytön kun nyt voi olla, eihän kukaan ole täysin sataprosenttisen syytön.

Mutta silti hän on vanki. 

Eikä oikeastaan ketään kiinnosta onko syytön vai syyllinen. 

Hänen kuuluu olla vanki. Se on hänen roolinsa.

Vanki ei kuvittele, että hyvä käytös muuttaisi tuomiota lyhyemmäksi tai edes muuttaisi oloja paremmaksi. Ei hän siksi käyttäydy hyvin.

Hän pyrkii käyttäytymään hyvin, koska hänellä on itsekunnioitus tallella.

Hän ei halua olla roisto. Ei vaikka ketään ei kiinnosta onko hän roisto vai ei.

Hän ei ole hyvin käyttäytyvä muiden takia. 

Hän tekee sen, koska uskoo siihen itse.

Ja hän tietää, että se saattaa olla typerää vankilassa, 

koska ympärillä on niin paljon roistoja, jotka vain odottavat sopivaa tilaisuutta puukottaa selkään tai ylipäätään jotenkin hyötyä hänestä. Eikä se ole henkilökohtaista, 

nämä roistot ovat valmiita hyväksikäyttämään ketä tahansa, 

joka sattuu sopivasti olemaan hyväksikäytettävissä. 

Eikä vartijoita kiinnosta, ei sellaisia taida olla olemassa oikeasti, 

ei kukaan ole sataprosenttisesti vartija. 

Toki sellaista voi esittää, mutta se on vain rooli ja jokainen meistä on roolinsa vanki.

Me siis olemme tavalla tai toisella kaikki vankeja. 

Toisten nilkkoja painaa oikeat kahleet ja toisten kahleet ovat kytkettynä sieluun.

Ja voi näyttää oudolta, että tässä vankilassa ei ole muureja, 

mutta tämä vankila onkin tämä elämä itse.

Drop all your fears

Se hinta minkä peloista maksaa on kohtuuton. 

Se on sama hinta mikä maksetaan elämästä ylipäätään. 

Ja odotus, loputon odotus siitä, että nurkan takana tai ihan kohta on jotain mitä on etsinyt tai, 

että pian se tapahtuu.

Mutta ei se koskaan tapahdu. Eikä sitä jotain ole.

Siksi on ihan hyvä, että kaikki tapahtuu niin vauhdilla. 

Muuten olisi liikaa aikaa. 

Sitä tajuaisi, että kaikki muutkin ihmiset ovat ihmisiä. 

Oikeita ihmisiä. 

Oikeita yksilöitä.

Jokaisella unelmansa.

Jokaisella pelkonsa.

Muistan vielä kun olin utelias. Muistan yhä kuinka en halua kuitenkaan oppia mitään. En halua neuvoja, en halua, että joku kertoo missä polku menee ja mitä siellä on odottamassa minua. En koska se ei kuitenkaan olisi minun tulkintani. Enkä halua, että joku etukäteen päättää puolestani mikä on kokemukseni. En siksi voi oppia mitään. En, vaikka olen utelias. En, vaikka olen kiinnostunut kaikesta. 

Olkoon se heikkouteni, että en halua sitä mikä on jo muilla. Olkoon se minua varten missä ei ole vielä käyty. Olkoon se vaikka kuinka latteaa tahansa.

What's your favourite position

Kun materialla ei ole omaa paikkaa, on vain energiatasoja joilla vaeltaa. 

Kun materialla ei ole pysyvää kotia, on vain kohtia missä sen voi ennustaa olevan. 

On kuin puhuisi elektronista pilvessään.

Kun joskus ei tiedä haluaisiko jäädä vai lähteä, 

on kuin molemmat tarjolla olevat vaihtoehdot olisivat yhtä huonoja - tai yhtä hyviä. 

Kun tulee tilanteeseen, jossa olisi sekä järkevä, 

että kaikkien edun mukaista vastata sekä "kyllä" että "ei", 

koska kumpikin vaihtoehto tarjoaa vain huonoja lopputuloksia - tai hyviä lopputuloksia. 

Riippuu kuka mittaa ja millä mittarilla. 

Silloin on kuin puhuisi kvanttitietokoneesta 

ja superpositioneista kubiteilla suorittamassa kaikkea yhtä aikaa.

Olla olemassa kahdessa paikassa yhtä aikaa. 

Joista toisessa ollessaan on silloinkin kahdessa paikassa yhtä aikaa. 

Ja niin edelleen.

Lopulta eteen avautuu ääretön multiversumi.

Jossa jokainen vaihtoehto toteutuu jossakin.

Sitä on 'kvanttikuolemattomuus'.

Kuollessaan oma henkilökohtainen aikajana jakautuu kahdeksi.

 Toisessa elämä päättyy ja toisessa elämä jatkuu.

Tietoisuus siirtyy aina "eteenpäin".

Jostain se tietoisuus on meihin tullut ja johonkin se meistä lähtee.

Jostain me saamme enteet nähtäväksi ja jostain me muistamme asioita, 

jotka eivät meille edes tapahtuneet.

Siksi joku tuntuu tutulta, vaikka sanaakaan ei ole ehditty vaihtamaan. 

Siksi jonkun kanssa heti löytyy yhteys. Koska se on luotu joskus muualla, 

toisessa yhteydessä ja toisessa ajassa. 

Lopulta on vain ykseys. 

Me olemme kaikki saman henkäyksen kaikkeuteen levinneitä tuulahduksia.

Me olemme yhtä ja me odotamme hetkeä, kun meidät vedetään takaisin sisään. 

I can feel the thunder that's breaking in your heart

I can see through the scars inside you

@Papa Emeritus III

Ariel Aleister Castro Crowley

**//command.exe.//upload.final//**

Koko ihminen rakentuu reikien ympärille.

Nenässä aukot vievät ilman perille ja korvissa äänet löytävät käyviltä kodin itselleen.

Suussa nielu ahmii kaiken mikä tarpeeksi hyvältä maistuu.

Ja luulet varmaan, että seuraavaksi puhutaan rei’istä lähempänä lattian rajaa, mutta olet väärässä.

Seuraava reikä on keskellä sielua oleva musta aukko, 

joka imee kaiken energian ympärillä olevista ihmisistä. 

Pikku hiljaa ihmisyys valuu sinne ja jäljelle jää vain ontto ulkokuori.

Ja eikä ontto ulkokuori muista enää omia haaveitaan.

Ontto ulkokuori on helppo täyttää kapitalismin menestysteologialla.

Ontto ulkokuori oppii huutamaan mielipiteitään, 

milloin jotakin vastaan, milloin jonkin puolesta.

**//reboot.humanity.//**

Sacré Cœur de Ghost

 Hieman hankala neuvoa tietä sinne, 

mutta luultavasti se palvelee tarkoitusta oikein hyvin sillä paikkana se ei ole mikään miellyttävä.

Aluksi kaikki näyttää kyllä hyvältä ja oikein kauniilta.

Tiedät olevasi perillä ja löytäneesi oikean paikan 

kun pähkinäpuiden muodostaman kujan päästä näet vanhan kiviaidan.

Siinä juuri sellainen raskas ruosteinen rautaporttikin, 

joka aukeaa kyllä kun uskaltaa tarpeeksi käyttää voimiaan.

Jos saavut paikalle valoisaan aikaan ole erityisen tarkkana. 

Kaikki näyttää hieman liian hyvältä silloin. 

Villikukat kukkivat ja saavat paikan näyttämään melkein puistolta. 

Nurmikko on miellyttävän lyhyttä, vaikka kukaan ei varmastikaan käy sitä täällä ajamassa. 

Pysy polulla. 

Sitä ei saa unohtaa.

Pysy koko ajan hiekkapolulla.

Vaikka paikkana se näyttää mitä hurmaavimmalta vanhalta puistolta niin sitä se ei ole.

Se on ihan oikea hautausmaa.

Nurmeen painautuneet hautakivet ja ristit muistuttavat siitä kyllä koko ajan.

Päivisin se on vaarallisempi paikka kuin öisin, koska silloin et osaa varoa sitä.

Öisin kun kuunvalo paljastaa hautaholveissa viihtyvät raadonsyöjät niin ymmärrät hyvin olevasi noidutussa paikassa.

Mutta niin kauan kuin pysyt polulla sinulla ei ole huolta.

Älä anna houkutuksille periksi.

Jossain voi näkyä arvokkaan näköinen kultainen koru tai hieno vanha viinipullo, mutta ne ovat vain tehty houkuttelemaan sinua pois polulta.

Keskellä kauneinta kesäpäivää saatat kuulla vaimeasti kaunista laulua orapihlajapensaan takaa, mutta älä mene katsomaan mistä se kuuluu vaan pysy polulla. Jos joku huutaa apua jossakin kauempana niin älä mene. Paikalla ei ole muita ihmisiä sinun lisäksi. Älä käy lepäämään puiston penkille, äläkä herran jumala vain nukahda minnekään siellä.

Sinun on kuljettava koko hautausmaan läpi, koska muuta tietä kirkolle ei ole.

Kirkossa on ovet kiinni, mutta ne eivät ole lukossa.

Kun ja jos pääset kirkolle niin ennen kuin avaat ovet, paina korvasi oveen ja kuuntele tarkkaan kuuluuko sisältä askelia.

Kirkossa kummittelee samalla tavalla kuin hautausmaalla, mutta kirkossa ne käyvät sinuun kiinni, jos ne ovat paikalla. Siksi sinun pitää kuunnella ensiksi, 

että onko se tyhjä kummituksista saavuttuasi sinne.

Jos mitään ei kuulu, voit astua sisään. 

Sinulla on vähän, mutta tarpeeksi aikaa hakea alttarin takaa sakastista avain. En valitettavasti osaa tarkemmin neuvoa missä se siellä on, mutta luultavasti pöydällä, pöydän laatikossa tai jossakin lähellä mistä sen kyllä löytää.

Tule takaisin niin pian kuin voit.

Kaikki jäi taakse

Vallalla on halu ymmärtää väärin. 

On suuri tarve muokata totuus miellyttämään itseään.

Koko maailma tuntuu seonneen.

Ihmiset juoksevat reunan yli.

Kaikkialla palaa.

Meille ei ole paikkaa.

Viidakko on täynnä myrkyllisiä käärmeitä.

Metsässä elää laumoittain susia.

Meret joko liian kylmiä tai sitten virta niissä vie liian kauas.

Aavikolla on vain henget.