Hän saapui rannalle heti aamusta.
Siellä odotti vene niin kuin hänelle oli kerrottu.
Se ei ollut uusi, mutta riittävän iso ja lastattu bensakanistereilla,
jotta hän pääsisi sinne minne oli aikonutkin.
Vene käynnistyi kolmannella yrittämällä ja niin alkoi matka kohti avomerta.
Aurinko nousi korkealla, kunnes alkoi jossain vaiheessa painua mailleen.
Yöllä pilvetön taivas loihti tähdistä upean teoksen taivaankannelle
yksinäisen matkaajamme lohdutukseksi.
Monta saarta ohitettuaan alkoi määränpää häämöttämään.
Melko tarkkaan kokonaisen vuorokauden ja reilun 700 meripeninkulman matkattuaan hän oli perillä.
Saari ei ollut iso eikä saarella oleva majakkaan ollut se korkein tai upein mitä hän oli nähnyt.
Mutta hän oli tullut perille.
Majakka, kuten saarikin oli tyhjä muista ihmisistä.
Mutta se ei ollut nyt olennaista.
Hän oli tullut sinne mikä oli viimeinen piste ennen loputonta aavaa merta.
Tämän jälkeen ei ollut olemassa kuivaa maata.
Oli vain ääretön, rannaton meri edessä.
Miten mikään voisi jatkua loputtomiin, sitä hän ei tiennyt.
Mitä jos sittenkin tulisi reuna vastaan,
jos vain voisi yrittää päästä läpi tai yli tämän loputtoman meren.
Tähän asti meri oli ollut rauhallinen.
Se oli lempeästi keinuttanut venettä koko matkan.
Majakan huipulta kiikaroituaan hän kuitenkin näki,
että kauempana aallot olivat jo liian isoja hänen veneelleen.
Eikä hänellä ollut aikomusta lähteä koettelemaan onneaan niin kauas.
Hän sytytti hellaan tulen ja aikoi valmistaa teeveden itselleen.
Taivaanrantaan tiivistyi tummia pilviä.
Tuuli alkoi voimistumaan ja se sai meren levottomaksi.
Hän nosti veneensä vielä hieman ylemmäs rantaan ja sitoi sen toisellakin köydellä,
jos yöllä vaikka yltyisi myrsky todella koettelemaan hänen ainoaa kulkuvälinettään.
Vaikka toisaalta, ei häntä haittaisi jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi.
Yöllä myrsky nousi.
Tuuli hakkasi vasten majakkaa ja nukkumisesta tuli katkonaista.
Myrsky nousi myös pään sisällä.
Se nosti mielen pohjamudista esiin muistoja, joita ei olisi halunnut muistaa.
Aamulla vene oli karannut.
