Ameriikka.
Siellä kaikki on mahdollista.
Ja siellä tämä tarinakin tapahtui.
Ja joka sana on totta.
Joten...
Olipa kerran aavistuksen ahdistunut nuori henkilö,
ei mainita nyt tässä hänen nimeään tai sukupuoltaan,
mutta sovitaan vain, että hän oli sellaisessa iässä missä ei enää olla nuoria,
muttei vielä vanhojakaan.
Hän oli elämässään sellaisessa vaiheessa,
että ystävillä tuntui olevan selvät sävelet,
toisilla oli perhettä, toisilla uraa,
joillakin gradu oli juuri laitettu uuniin muhimaan
ja se oli vaille valmis ja niin edelleen.
Ystäväpiiri oli siis saanut elämänsä raiteilleen
ja kaikilla muilla tuntui olevan polttoainetta toteuttaa unelmiaan,
mutta tarinamme päähenkilöllä ei ollut suuntaa
eikä kai oikein edes aikomustakaan löytää sitä.
Tietyn aikaa sitä ihminen jaksaa istua kahviloissa
ja käydä katsomassa taide-elokuvia
ennen kuin se kaikki alkaa tuntumaan niin kovin tyhjältä.
Näennäisestihän kaikki oli hyvin.
Oli vanhemmat jotka edelleen laittoivat rahaa tulemaan silloin tällöin,
oli asennetta sen verran, että aina löytyi myös hanttihommia,
joilla elättää itseään ja rahoittaa ulkomaanmatkoja,
oli älyä ja ulkonäköäkin, jotta ihmiset ympärillä kiinnostuivat
ja yksinäisyys oli vieras käsite.
Vai oliko sittenkään?
Seuraavien tapahtumien kannalta ei ollut olennaista se,
että oli syksy, vaikka syysmasennuksen tunnusmerkit täyttyivätkin.
Sankarimme nimittäin päätti etsiä apua ongelmaansa.
Kääntyä ammattiauttajan puoleen,
ottaa kallonkutistajalta tai lanttumaakarilta vetoapua
ja ihan myös ottaa vähän laajempaa näkemystä tähän tilanteeseen.
Jo jonkin aikaa oli iltaisin ennen nukkumaanmenoa ollut jotenkin ahdistunut olo.
Oli vaikkei ollut mitään selvää syytä.
Oli sellainen olo, että elämä lipuu käsistä
ja ilma jota hengittää on raskasta.
Tapaamisia tuli ja meni.
Veloitukset olivat kohdallaan, ei sieltä halvimmasta päästä,
muttei kai kalleimmastakaan.
Aluksi pääosahenkilömme häpesi käyntejään,
vaikkei siinä mitään hävettävää olekaan.
Meni kuitenkin vuosia ennen kuin hän kehtasi
siitä ensimmäisen kerran puhua kenellekkään. Eikä hän muuten kai olisi kertonutkaan,
mutta kun tuo paha olo ei ollut helpottanut vuosien tapaamisten aikana
vaan ehkäpä se oli jopa pahentunut.
Luottoystävälleen hän kertoi kuinka tyhjä olo oli tullut pahemmaksi
ja sisältä kaiversi
ja sisintä koversi
ja sydäntä kipristeli
ja sielua kihelmöi.
Kaikkea tätä vaikka hän oli vuosia käynyt säännöllisesti viikottain tapaamisissa.
Luottoystävä mutristeli huuliaan ja kohotti kulmakarvojaan.
Hänen mielestään asia ei voinut olla näin.
Hän pyysi saada yhteystiedot ystävältään
ja selvittää tämän niin sanotun ammattiauttajan taustat ja metodit.
Noh, asia sitten selvisi yhdellä puhelinsoitolla.
Eksistentiaalista tuskaa potenut henkilömme
ei ollut lukenut puhelinluettelon keltaisia sivuja tarpeeksi tarkkaan.
Hän oli valinnut näyttävän ilmoituksen perusteella auttajansa ja siinä oli jo menty vikaan.
Kyseessä ei ollutkaan 'therapist'.
Kyseessä oli ollut ' the rapist'.
Siellä kaikki on mahdollista.
Ja siellä tämä tarinakin tapahtui.
Ja joka sana on totta.
Joten...
Olipa kerran aavistuksen ahdistunut nuori henkilö,
ei mainita nyt tässä hänen nimeään tai sukupuoltaan,
mutta sovitaan vain, että hän oli sellaisessa iässä missä ei enää olla nuoria,
muttei vielä vanhojakaan.
Hän oli elämässään sellaisessa vaiheessa,
että ystävillä tuntui olevan selvät sävelet,
toisilla oli perhettä, toisilla uraa,
joillakin gradu oli juuri laitettu uuniin muhimaan
ja se oli vaille valmis ja niin edelleen.
Ystäväpiiri oli siis saanut elämänsä raiteilleen
ja kaikilla muilla tuntui olevan polttoainetta toteuttaa unelmiaan,
mutta tarinamme päähenkilöllä ei ollut suuntaa
eikä kai oikein edes aikomustakaan löytää sitä.
Tietyn aikaa sitä ihminen jaksaa istua kahviloissa
ja käydä katsomassa taide-elokuvia
ennen kuin se kaikki alkaa tuntumaan niin kovin tyhjältä.
Näennäisestihän kaikki oli hyvin.
Oli vanhemmat jotka edelleen laittoivat rahaa tulemaan silloin tällöin,
oli asennetta sen verran, että aina löytyi myös hanttihommia,
joilla elättää itseään ja rahoittaa ulkomaanmatkoja,
oli älyä ja ulkonäköäkin, jotta ihmiset ympärillä kiinnostuivat
ja yksinäisyys oli vieras käsite.
Vai oliko sittenkään?
Seuraavien tapahtumien kannalta ei ollut olennaista se,
että oli syksy, vaikka syysmasennuksen tunnusmerkit täyttyivätkin.
Sankarimme nimittäin päätti etsiä apua ongelmaansa.
Kääntyä ammattiauttajan puoleen,
ottaa kallonkutistajalta tai lanttumaakarilta vetoapua
ja ihan myös ottaa vähän laajempaa näkemystä tähän tilanteeseen.
Jo jonkin aikaa oli iltaisin ennen nukkumaanmenoa ollut jotenkin ahdistunut olo.
Oli vaikkei ollut mitään selvää syytä.
Oli sellainen olo, että elämä lipuu käsistä
ja ilma jota hengittää on raskasta.
Tapaamisia tuli ja meni.
Veloitukset olivat kohdallaan, ei sieltä halvimmasta päästä,
muttei kai kalleimmastakaan.
Aluksi pääosahenkilömme häpesi käyntejään,
vaikkei siinä mitään hävettävää olekaan.
Meni kuitenkin vuosia ennen kuin hän kehtasi
siitä ensimmäisen kerran puhua kenellekkään. Eikä hän muuten kai olisi kertonutkaan,
mutta kun tuo paha olo ei ollut helpottanut vuosien tapaamisten aikana
vaan ehkäpä se oli jopa pahentunut.
Luottoystävälleen hän kertoi kuinka tyhjä olo oli tullut pahemmaksi
ja sisältä kaiversi
ja sisintä koversi
ja sydäntä kipristeli
ja sielua kihelmöi.
Kaikkea tätä vaikka hän oli vuosia käynyt säännöllisesti viikottain tapaamisissa.
Luottoystävä mutristeli huuliaan ja kohotti kulmakarvojaan.
Hänen mielestään asia ei voinut olla näin.
Hän pyysi saada yhteystiedot ystävältään
ja selvittää tämän niin sanotun ammattiauttajan taustat ja metodit.
Noh, asia sitten selvisi yhdellä puhelinsoitolla.
Eksistentiaalista tuskaa potenut henkilömme
ei ollut lukenut puhelinluettelon keltaisia sivuja tarpeeksi tarkkaan.
Hän oli valinnut näyttävän ilmoituksen perusteella auttajansa ja siinä oli jo menty vikaan.
Kyseessä ei ollutkaan 'therapist'.
Kyseessä oli ollut ' the rapist'.
