Koko elämäni oon ollut aivan hukassa.
Ainakin suurin piirtein. Joskus pahalla tavalla, joskus hyvällä. Toisinaan surullisella tavalla ja sitten joskus ihan vaan hassulta tavalla. Kun mä mietin elettyä elämääni niin harvoin mulla on ollut mitään tietoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.
Ja aina mä luulen, että mä tiedän. Mä uskon vakaasti, että nyt mulla vaan sattuu olemaan paras viisaus juuri tähän hetkeen. Kunnes taas jälkeenpäin sen ymmärrän, että en oikeasti ymmärtänyt. Eikä ole tarkoitus kuulostaa katkeralta. Ei oikeastaan ole tarkoitus kuulostaa yhtään miltään. Vaikea selittää ja vaikea ymmärtää tätä.
Elämää.
Kaikkea tätä.
Vaikea, kun ei näe sitä mitä muut näkevät eikä muut näe sitä mitä itse näkee.
Tuntuu, että minä ja maailma ei oikein ikinään kohdattu toisiamme.
Näissä struktuureissa attribuutit hukkuu väkisinkin.
Lopuksi - vaan ei katkeraksi sellaiseksi kuulet pienen palan siitä kuinka johtajan poika meni torille. Osti monta kiloa kirsikoita. Söi ne kaikki matkalla meren rantaan. Ja katosi.
Ja joka vuosi markkinoiden loputtua seuraavana yönä majakan luomassa loisteessa saattoi rantakivikossa nähdä kadonneen pojan varjon.
Se tiesi näkijälleen huonoa onnea.
