Enjoy the silence

En luvannut mitään.

Silti musta tuntuu, että mä petän sut.

Mä luulen, että mä petän itsenikin.

Mä taidan pettää kaikki.

Mä en pyytänyt mitään.

Mä en odottanut saavani mitään.

Silti, mä haluan kaiken.

Kaiken kauniin ja kaiken ihanan.

Tässä ei ole toivoa.

Missään ei ole toivoa.

Ja kuitenkaan mä en ole epätoivoinen.

Mä olen vaan puhtaasti luottavainen.

En voi korjata tätä.

Luulen, ettet säkään.

Mitä ei ole rakennettu, sitä ei voi korjata.

Ja nyt jo tää on vahvempi kuin ykskään linna.

Tätä ei voi tuhota.

Tätä ei ole olemassa.

Tätä parempaa ei löydy.

Ja tämä on aina läsnä.

En tiedä tästä mitään.

En susta.

En huomisesta.

En mistään.

En välitä tietää.

Mulle riittää, että mä tunnen.

Funny how secrets travel

Mistä näistä tietää, tääkin näkyy ehkä vaan puhelimella

P.S. Mä vien sut

Ainoastaan kuu pitää seuraa

Ensimmäinen ajatus aamulla on sama kuin illan viimeinen.

Mä huomaan kaipaavani ja mä en tiedä mitä kaipaan.

Saduissa sankari kohtaa lohikäärmeen, se on kaikista vaikein vastus.

Musta tuntuu, että mä olen löytänyt lohikäärmeeni.

Me ei puhuta enää koskaan.

Mulle riittäis, että nähtäis edes joskus.

FUCK THE VIESTINTÄ part II

Lyhyt, mutta vitun kattava viestinnän sanasto

Advertoriaali = maksettua paskaa, jonka tarkoitus on saada sut haluamaan paskaa, mitä ilmankin sä pärjäät

Ad hominem = jos se tehdään sukupuolielimellä niin ok

Aktivaatioprosessi = ihan vaan tarpeetonta paskaa

Alueradio = kertoo Suttu-kissan kuulumiset

Bruttopeitto = uskottava kusetus millä voi repiä rahaa maksetusta paskasta entistä enemmän

Brändi = jotain mikä ei kiinnosta muita kuin suojatyöpaikoissaan kärvisteleviä unelmansa menettäneitä puolisojaan pettäviä johtajia

Copywriter = ei tarpeeksi hyvä kirjailijaksi

Cross media promotion = vaikuttavan kuuloinen kusetus millä tyhjennetään asiakasyrityksen kassa liiasta likviditeetistä

Demografia = se mitä luullaan lähijunien matkustajista

Etälevikki = vessalukemisto

Fragmentoituminen = vakuuttavan kuuloinen sana millä voi perustella markkinointibudjetin kasvattamista

GRP = ne ketkä ei ehtiny jääkaapille mainostauolla

Hukkapeitto = eduskunnan torkkupeitto

Imago = asia mitään kukaan ei oikeasti mieti muutaku omal kohal

Immersio = porvarius

Journalismi = kilpajuoksua klikkauksien määrästä, kaikki keinot sallittuja

Logo = kallis, mutta näyttää legopalikalta

Medio = henkilö jolla on varaa kalliisiin huumeisiin

OTS = mukaan luetaan vessassa kävijät, puhelimeensa tuijottavat ja vauvaikäiset

Puffi = hiljainen pieru

Puskaradio = metsäradiota huomattavasti pienempi

Sissimarkkinointi = Che Guevaran tapa levittää sanomaa

Älykäs media = ei mitään sukua tälle

Nothing but sex

Kaikki on sitä. Ei ole muuta.

On vain kuumaa ja hikistä sitä.

Elämellistä, tajunnan räjäyttävää.

Estot unohtavaa ja himoihinsa hukkuvaa.

Repivää, raastavaa ja rajoja rikkovaa.

Äänekkäästi huohottavaa ja hitaasti huippuunsa kohoavaa.

Hiljaista ja kuiskailevaa.

Karjuvaa ja kaulaan kietoutuvaa.

Niin pehmeää ja niin kovaa.

Niin puhdasta ja niin likaista.

Hillitöntä.

Hävettävää - ei välttämättä kehtaa katsoa silmiin.

Se hukuttaa koko vitun pään sisäisen universumin siihen.

Ja kun siitä häviää kiinni jäämisen riski niin samalla siitä katoaa jokin.

Se on edelleen upeaa, mutta se ei ole sama.

Se on edelleen terävä veitsi, muttei enää vaarallista.

Se houkuttelee ja kiinnostaa, mutta niin kiinnostaa sekin mitä telkkarista tulisi.

Silloin siihen tottuu. 

Sen voi ennakoida.

Sen tietää miten se alkaa ja sen tietää miten se loppuu.

Silloin se saattaa olla jopa parempi yksin.

Tai jopa kokonaan ilman.

Hajuntonta.

Mautonta.

Tylsää.

Koko vitun leikki pitää aloittaa alusta.

Taas.

Aina.

Roolileikit

Sitomiset

Satiinilakanat

Heinäladot

Sovituskopit

Kaupungin puistot

Puremiset

Alusvaatteet

Ihmisen eritteet

Sormien alla polttava iho

Suussa maistuva synti

Silmissä kiiluva katse

Nenässä kiihtyvä hengitys

Korvissa humiseva huokaus

Elimessä pakkautuva veri

Lämpö joka valtaa ruumiin

Ruumis joka elää enemmän nyt kuin koskaan.

Ruumis joka synnyttää uutta elämää

Ruumis joka on hetken lähempänä kuolemaa

Ei koskaan enää.

Epäonnimannin matkassa

Orava, orava näytä kyntes, onko huomenna päivä?

FUCK THE VIESTINTÄ

Viestintä on vaikeaa, sanoivat. Olivat väärässä perkeleet, se ei nimittäin koskaan ole ollut näin helppoa kuin se on nyt. Kuvittele, Aleksanteri Suuri joutui valloittamaan maailman ilman hashtagia! Ja mieti, Hitler ponnisteli pitkälle ilman mediadiversiteettiä, Viiltäjä-Jack sai sanomansa perille ilman journalistista genreä.

Mistä se sitten johtuu, että niin moni uskoo viestinnän olevan vaikeaa? No, ennen kuin menetät järkesi miettiessäsi tätä vis(v)aista pulmaa niin vastaan itse itselleni. Se johtuu nimittäin siitä, että niin moni, (joidenkin tutkimusten mukaan 98,7%:a) viestijöistä keskittyy muotoon eikä sisältöön. Nämä viestijät tai kuten joissakin oppaissa heitä kutsutaan viestitötteröiksi miettivät myös paljon muita ulkokultaisia seikkoja. Kuten missä ja millä tuutilla sitä kauniiksi koristeltua sanomaa taotaan mediakriittisten pikkuperkeleiden päähän.

Se että joidenkin justeereiden on pakko keskittyä muotoon sisällön kustannuksella on ymmärrettävää. UMMARRETTAVAA minä sanon. Se nimittäin neitseellisen puhtaasti johtuu siitä, että hyvin hyvin hyvin (joidenkin tutkimusten, omieni lähinnä, mukaan vain 0,2%:lla) harvalla on mitään sanottavaa. Mitään painavaa sanottavaa. Mitään yhtään merkittävää, koskettavaa, jotain mikä eheyttää vittu.

Jatketaan tästä, ok?

When hell did freeze over PT XV

Ote Hiniper Jullin mielisairaalan henkilökunnan hoito-ohjeista:

"Potilasta ei saa satuttaa, mutta potilaan pitää osallistua hoitotoimenpiteisiin. Aamu- ja iltapesut pyritään tekemään yhteistyössä, mutta potilaan niistä kieltäytyessä on sallittua turvautua voimankäyttöön. Ruokailun ajaksi potilaat tulee eristää toisistaan, ei pelkästään turvallisuussyistä vaan myös ruokailun sujumisen vuoksi. Jos potilas on pidemmän aikaa, ts. useamman viikon käytökseltään moitteeton, voi hänet palkita esimerkiksi irroittamalla kahleet jo ennen nukkumaanmenoa. Potilaiden lääkkeidensyöntiä tulee valvoa ja tarvittaessa käyttää mahaletkua lääkkeen antamiseen."

Ja täällä hän oli. Rakennus oli joskus ollut valtava viktoriaaninen kartano, mutta nykyisin se toimi päätepysäkkinä niille, joilla marmorikuulat olivat leikanneet kiinni. Niille joiden ei enää uskottu paranevan. Varsinaisia rikollisia täällä ei ollut, vain seinätapettia syöviä harhojensa vangeiksi joutuneita poloisia. Ja täällä hän tosiaan oli. Hän oli aivan varma, että hän ei kuuluisi tänne. Hän yritti muistaa miten hän oli tänne joutunut, mutta turhaan. Hän yritti huutaa apua, mutta turhaan. Hän ei saanut sanaa suustaan, kieli tuntui paksulta ja tahmealta, ajatus kulki hitaasti ja askeleet raskailta, oli kuin tenniskenkien tilalla olisi ollut betonista valetut saappaat.

Lääkkeet! Tämän oli pakko johtua lääkkeistä. Hän muisti, että aamulla herätessään hänen poskiaan oli painettu voimallisesti ja hänen nieluunsa oli työnnetty pillereitä. Hitaasti hän käänsi katseensa alas ja näki kahleet nilkoissaan. Hän näki jalkojensa liikkuvan hitaasti aivan kuin omasta tahdostaan. Hän tajusi kävelevänsä samalla kun toinen olkapää nojasi seinään. Häntä oksetti, mutta hänellä ei ollut voimia edes yskäistä. Mihin hän oli kävelemässä? Hän tiesi, että hänellä oli kiire jonnekin. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi olla yksin.

Eikä hän tavallaan ollutkaan yksin. Näillä käytävillä oli ulkoisesti samanlaisia tapauksia kuin hänkin. Osa makasi naama kiinni lattiassa, osa kyyhötti kyykyssä ja osa käveli hänen laillaan pitkin näitä käytäviä. Mutta ei hän näitä tyhjiä ihmiskuoria tarkoittanut. Häntä puistatti. Miksi ihmeessä hän oli täällä. Tämän oli pakko olla salajuoni hänen päänsä menoksi. Hän yritti pinnistää mielessään, että kuka tai mikä olisi tämän takana, mutta hänen oli vaikea muistaa edes sitä, että kuka hän itse oli. Ja vaikka hän ei tiennyt missä hän oli niin hän tiesi mikä tämä paikka oli. Hän muisti nähneensä kyltin jonkin oven vieressä tai ilmoitustaululla, että täällä Hiniper Jullissa kaikki potilaat saavat rauhan. Ja hän tajusi, että tämä oli parantola, kaapelitehdas, kukkuluuruu-motelli, rakkaalla lapsella on monta nimeä, yhtä kaikki, tämä oli hullu paikka jopa hullujen huoneeksi.

Aivan, tämä oli mielisairaala ja hän oli matkalla hoitajan luokse. Miksi? Hän yritti pinnistellä sumuisessa mielessään. Hän tiesi, että hänen päänsä oli oikeasti terävä kuin kiimainen puimuri, mutta nyt tuntui kuin aivotkin olisivat jonkin SM-leikin jäljiltä täynnä steariinia. Ja siinä se oli lopulta hänen edessään. Hoitaja, selin häneen. Hän tarttui hoitajaa kiinni toisella kädellään (joka oli vapaana, koska toinen käsi taisi olla murtunut, ainakin se oli kipsattu kiinni hänen kylkeensä, outoa, ei kipua, mutta hän ei pystynyt liikuttamaan kuin toista kättään).

Hoitaja, joka muistutti enemmänkin vanhaa rugbynpelaajaa kuin sisarhentovalkoista kääntyi ja kysyi mitä potilas oli vailla. Hoitajalla oli millin pituiset hiukset ja jäänsiniset silmät. Katse oli tyhjä ja vailla kunnioitusta. 

Hän vastasi: En kuulu tänne.

Hoitaja: Niin kuin ei teistä kukaan.

Hän: Oikeasti. Teidän täytyy auttaa minua.

Hoitaja: Kuka te sitten olette?

Hän: Olen....hmmmm....en....osaa...sanoa.

Hoitaja: Mistä sitten tiedätte, että ette kuulu tänne.?

Hän: Koska minulla on tehtävä kesken.

Hoitaja: Ja mikäköhän tehtävä juuri teillä on kesken?

Hänen silmänsä kostuivat. Ne olivat kyyneleiden tapaisia. Hän puri hammasta ja yritti muistaa. Hän hymähti ääneen ja kohautti olkapäitään, antaa olla, ei hän saisi kiinni muistoistaan. Hän kääntyi pois ja otti hitaasti lyhyitä askeleita takaisin käytävällä. Hän tiesi, että hänen piti etsiä hoitaja. Sellainen hoitaja joka kuuntelisi.

Hän kuuli takanaan kuinka äskeinen hoitaja tuhahti ääneen "siinä kanssa yks sankari".

Sankari? 

Niin sankari! Se se oli. Hän oli sankari. Nyt hänellä välähti. Häntä oltiin kusetettu ankarasti eikä pelkästään häntä vaan myös hänen tovereitaan. Eikä mitä tahansa tovereita vaan hänen taistelutovereitaan. Hän katsoi rintaansa, siinä oli numerokyltti eikä nimeä. Hän tajusi, että hänen ei haluttu muistavan kuka hän oli. Hänen oli parempi jatkaa laahustamista, koska tuntui, että joka askeleella hän muisti lisää. Samalla hän tajusi, että hänen oli parempi pitää omana tietonaan tämä muistinpalaaminen. Näihin ei voinut luottaa. Ei tämä ollut oikea mielisairaala, tämä oli roskapostiämpäri ihmisille, joista haluttiin eroon. Pitkään aikaan ensimmäisen kerran DeRaps tunsi olonsa edes hieman huojentuneeksi. Eikä tämä edes ollut outoa loppujen lopuksi, koska keikka tuolle planeetalle oli tullut pöytälaatikkoyhtiöltä, jonka taustahenkilönä hääräsi oikeasti Majuri Collins, jonka taustalla hääräsi oikeasti Eversti Curtz. 

DeRapsilla oli tapana tarkistaa aina tilaajan taustat ja vaikka heidän viimeinen keikkansa oli kait haiskahtanut alusta saakka oli ylpeyden nimissä ollut pakko ottaa se vastaan. Mutta koska DeRaps tiesi, ketä tilauksen taustalla oli ollut ja kaikki mitä keikalla oli tapahtunut, alkoi tämä traumaattinen palapeli epäsovinnaisine paloine loksahtelemaan paikoilleen. Häneen itseensä oli ehditty käyttämään AAA-konetta. Hänet oli saatu hulluksi. Todennäköistä oli, että jo siinä vaiheessa kun he olivat luulleet demonin tehtailevan lisää zombeja liukuhihnalta, oli heihin jo käytetty aivopesua. 

Todellisuudessa yhtään laukausta ei oltu ammuttu. Samalla kun DeRapsin siivousfirman poijjaat olivat laskeutuneet, oli ensimmäiset säteet sunnattu heihin. Pikkuhiljaa, jottei muutos näkyisi heti. Kaikki mitä planeetalla oli tapahtunut ja kaikki sen jälkeen oli DeRapsin mielikuvituksen tuotetta. Nerokasta? Ei, lähinnä raukkamaista.

Mutta se sopi Majuri Collinsin luonteelle. Mies joka harjoitteli ampumista siten, että hänelle haettiin kehitysvammaisia lapsia maalitauluiksi. Kehitysvammaisia siksi, että niihin oli helpompi osua, eivät olleet niin nopeita liikkeissään.

Jossakin vaiheessa

Kaikki mitä teet muuttuu kiusalliseksi. Mikään ei ole järkevää. Tai no, jotkin tekemäsi asiat voivat olla suhteellisen järkeviä, mutta eivät kuitenkaan niin järkeviä kuin voisi olla mahdollista. 

Angkor Wat on temppeli Kambodzassa. Sinne asti ei kannata matkustaa, jos haluaa henkistyä. Tai tarkemmin sanoen, jos sinne asti pitää matkustaa henkistyäkseen niin matka on ollut turha.

Ei mikään kaukainen, koskematon tai mikään henkeä salpaava paikka ole takaamassa sitä, että sielu ehevöityisi ja mieli nousisi uudella tietoisuuden portaalle. 

Ei yksikään uskonto eikä guru tai viisas kirja tee sinusta parempaa. 

Ei suurempi palkka.

Ei parempi elintaso.

Ei korkeampi koulutus.

Ei puutarhan hoito eikä jooga.

Ei sanat eikä aikomukset.

Ei mikään.

Kyse ei ole kyynisyydestä. 

Ei siitä, että kaikkeen suhtautuisi sarkasmilla tai ivaten. 

Kyse ei toivottomuudesta eikä kadotukseen astumisesta.

Eikä se henkistyminenkään ole järkevää.
Tai tärkeää.
Tai olennaista.
Edes välttämätöntä.
Tai toivottavaa saatika todennäköistä.
Se ei ole tässä keskiössä.
Syy siihen on se, että mikään ei ole keskiössä, ei, koska ei ole mitään ulkokehää, ei viitettä, ei mitään mihin ankkuroitua tai mihin verrata tai minkä rinnalla tämä kaikki seisoisi. Tämä on näytelmä ja kun esirippu vedetään ja kun valot sammuvat niin on aivan sama, vaikka yleisöä ei olisi ollut alkuunkaan.
Se oli siinä ja siinä oli sen loppu.

Mutta sekään ei ole tärkeää.
Mikään ei ole tärkeää.
Mikään ei ole järkevää.

Ei se, että ymmärtää paikkansa ja tyytyy siihen mitä saa.

Ei kunnianhimo eikä ahkeruus.

Ihmiset ovat pilanneet ihmiskunnan. 

Inhimillisyys on epäinhimillistä tai ainakin koko ajan vieraampaa ihmisille.
Ihmiskunta meni raiteilta ja tilasi paikalle onnellisuusvalmentajia.
Ihmiskunta istui terapiassa ja söi mielialalääkkeitä.
Ihmiskunta suoritti ja saavutti kaikenlaista.
Ihmiskunta sääti ja asetti lait.
Ihmiskunta uskoi olevansa oikeassa ja ennen kaikkea ihmiskunta uskoi olevansa oikeutettu.
Jotta joku voisi pärjätä, täytyy jonkun epäonnistua. Kukaan ei kannata tasa-arvoa, koska se tarkoittaisi omasta asemasta luopumista. Se todella tarkoittaisi, että mentäisiin heikoimman ja hitaimman mukaan.
Vain huoralla on syytä ylpeyteen.
Vain huoralla on varaa valittaa.
Ihmiskunta eli illuusiossa ja luuli olevansa ihmiskunta.

Vetoa ihmisen sydämeen, vetoa sisimpään ja löydä katkeruutta ja petosta. Pengo syvemmälle ja päästä salaisuudet valloilleen, kaikki vanhat demonit varjoista valoon ja juhli ahneutta. Ylistä sitä kilpahenkeä ja nosta omanarvontunto jalustalle. Ulvo suden lailla kun menestys tulee ja kunnianosoitukset tuudittavat uneen.
Vain kauniita unia, levollisia hetkiä alitajunnan kanssa. Kaikki painajaiset pysyvät poissa ja mieli herää virkeänä. Voimat ovat palautuneet ja kokemukset jalostuneet opeiksi.
Opit kasvattavat luonnetta ja luonteen lujuus sinua.
Älä katso peiliin.
Älä koskaan katso peiliin.
Anna peilikuvan hävetä rauhassa.
Älä katso Bentleyn peruutuspeiliin.
Älä koskaan muistele menneitä.
Menneet ei palaa, eihän.
Kuolleet pysyvät haudoissaan ja haudat suljettuina.
Paina kaasu pohjaan.
Huuda, se helpottaa.
Huuda, jos osaat.
Huuda vielä kun voit.
Kohta sanat juuttuvat kurkkuun ja henki salpautuu.
Kohta kauhu jäykistää kehosi.
Sydämesi hakkaa ja tiedostat joka kerta kun nielaiset.

Tätä se on.

You've lost your way among the fray
The blackest days
Are waiting up ahead
Blazing skulls
The burning children know it's all a game
Would you die in pain or
Would you feed the maelstrom
Would you offer up the necessary soul

sescenti sexaginta sex

DCLXVI

Kaikki roomalaiset numerot viiteensataan asti suuruusjärjestyksessä, 

mutta vain kertaalleen kirjoitettuna.

Tuttavallisemmin sama = 666

When hell did freeze over PT XIV

DeRaps, Martinez ja Rusty haahuilivat avaruudessa. Aika varmoina siitä, että pitäisi oikeasti nyt vain mennä suorinta reittiä kotivarikolle, mutta kun ei huvittanut. Pitäisikö mennä baariin, Samin roadhouseen huuhtomaan oluella perääntymisen häpeä alas mielistä vai mitä pitäisi tehdä.

Heillä oli avaruusaluksessaan televisio, vaikka sieltä tuli lähinnä paskaa todellisuustelevisio-ohjelmaa, onneksi kirjallisuus oli voimissaan ja tarjosi korkeakulttuurillisia taide-elämyksiä pitkien avaruuslentojen aikana. Mutta televisio oli olemassa heilläkin, koska he eivät halunneet ihan kaikessa poiketa massasta. He olivat tarpeeksi huomiota herättäviä ilmestyksiä muutenkin ja heidän värikäs (ei sateenkaarimaisella tavalla värikäs) maineensa oli monin verroin värittänyt ihmisten tapaa suhtautua heihin ilman, että he yrittivät ottaa kantaa vapaa-ajan käyttäytymisellään siihen, mikä on mielekästä ajanvietettä.

Ensimmäistä kertaa aikoihin Rusty potkasi television päälle, aluksessa vallitseva hiljaisuus oli pakko tuudittaa telkkarin huminan alle. Kanava joka oli päällä näytti ohjelmaa siitä, kuinka työttömät julkkikset tappoivat toisiaan 10.000 peson palkkiota vastaan. Viimeinen elossa oleva julkkis voittaisin sen, toki summa oli ehdollinen sillä se tuli käyttää kauneusleikkauksiin. Rusty tuhahti ja vaihtoi kanavaa. Sieltä tuli etäisesti musiikkipainotteista ohjelmaa. Joku rap-artisti puhui rumpukompin päälle tehneensä niin hienon kakan, että oli antanut sille isänsä nimen ja sitten alkoi kertosäe. Rusty ei ollut uskoa silmiään, nyrkkiä television kylkeen ja uutta kanavaa esille. 

Se oli kohtalon oikku.

Ohjelma oli hyvä ja se koski vielä heitä itseään.

Sieltä tuli talousuutiset.

Koska elettiin markkinataloudessa, jossa kaikki oli mahdollista niin tämän keikan aikana heidän oma siivousfirmansa oli saanut uudet omistajat. DeRaps eikä kumppanit aluksessa tienneet kuinka se oli edes mahdollista. Mutta koska DeRaps oli ammattilainen tappo- ja puhdistusalalla eikä niinkään talousekonomisissa juridiikan kiemuroissa niin uskottava se oli uutisia. Siellä haastateltiin juuri heidän uutta pomoaan, tarkemmin sanoen toimitusjohtajaa, joka kertoi DeRaps & Co siivousfirman uudelleen brändäyksestä. DeRaps ei tiennyt mitä se tarkoittaa, muttei pitänyt sanan kaiusta. Uusi toimitusjohtaja kertoi kuinka firma alkaisi tuottamaan enemmän lisäarvoa entiseen nähden. DeRaps ei tiennyt mitä on lisäarvo.

Uusi toimitusjohtaja kertoi kuinka vaihtoehdot olivat vähissä ja näin oli pakko toimia, koska muuten uhkasi näivettyminen markkinoilla. DeRaps katsoi hauiksiaan eivätkä ne näyttäneet tippaakaan näivettyneiltä.

Mutta nuo oudot sanat mitä tuo toimitusjohtaja viljeli holtittomasti kuin huora satiaisiaan ei ollut pahin osuus tässä uutisoinnissa.

Pahinta oli, että tuo uusi toimitusjohtaja oli nainen. 

Jakkupukuinen perkele.

Nuttura tiukalla kuin neitsyellä sulkijalihas.

Silmissä pistävä katse ja takavasemmalla rivi juristeja valmiina pistämään kirjallisia kapuloita loputtomasti rattaisiin,

DeRapsista tuntui, ettei hän koskaan ollut ollut näin syvällä avaruudessa. Mitä vittua tämä kaikki oli? Ensin kusetus keikan suhteen, muka tavallinen puhdistusoperaatio ja sitten tämä. Yritys vallattu sinä aikana ja puikkoihin pantu joku naikkonen, joka käytti suutaan väärin eli lähinnä puhumiseen.

DeRaps sulki silmänsä ja sanoi "Martinez, käännä keula kohti roadhousea. Nyt tarvitaan joku tolkku tähän ja se tolkku löytyy old no.7:n pohjalta.

When hell did freeze over PT XIII

10 vuotta noiden surullisten, mutta ah niin opettavaisten tapahtumien jälkeen moni asia oli muuttunut. John Killinger, ennen niin paatunut huligaani oli ollut toki jo muutaman vuoden hereillä koomansa jälkeen, vaikkakin muistinsa menettäneenä. John joka nykyään tunnettiin uudella nimellä, Swag Johnson, nimi jonka hän oli saanut parantolassa ollessaan, tuo mies joka tuotiin sinne pahoin palaneena, kaulavaltimossa kuulakärkikynä ja varpaista häneltä oli hohtimilla revitty kynnet. Kidutettuna ja raadeltuna, varmasti ansaitusti olisi hoitohenkilökunta ajatellut, jos he vain olisivat tienneet kenen koomaista ruhoa he joutuivat kaikin keinoin elvyttämään.

John Killingeriä/Swag Johnsonia oli pidetty koomassa puoli vuotta tarkoituksella ja seuraavat vuodet yritetty herätellä, mutta turhaan. Lopulta oli tapahtunut ihme, John oli herännyt, mutta ei samana miehenä. Hän tai kukaan muukaan ei tiennyt kuka hän oli. Hän oli istunut sen jälkeen monessa terapiassa ja eräs hypnotisoija oli väittänyt löytäneensä hänen minuutensa jostain alitajunnan sopukoista ja tahtomattaan istuttanut muistoja potilaalleen.

Niin Johnista tuli Swag.

John opetteli kaiken uudestaan.

Opetteli pöytätavat.

Opetteli niiamaan käskystä.

Opetteli olemaan ihminen.

Swag Johnson oli vapaa mies. Vapaa jopa omasta menneisyydestään, vapaa luomaan omaa tulevaisuuttaan. Swag tunsi vetoa liike-elämään. Hän sai kuuden megatonnin idean. Kuin vinksahtanut vinttikoira hän haistoi markkinaraon. Hän perusti toiminimen. Hän nimesi tuotteensa yksinkertaisesti, mutta myyvästi. Tuote oli hitti jo ennen kuin kukaan siitä kuuli. Nimenä "Nyt huora turpa ja vittu kiinni" oli tietenkin hieman pitkä, mutta se oli samalla hirmu mieleenpainuva. Kantava idea siinä oli se, että kun kerran kuukaudessa naisväestöllä perse vuotaa verta eli leikkisästi moonikset valtaa alaa niin kun kerran alapäähän laitetaan side niin Swag pohti, että sehän on vasta puolet ongelman ratkaisusta. Toki alapään siteellä saadaan nainen itse tyytyväiseksi, mutta mitenkä on miesten laita heidän ympärillään? Ei hyvä, vaikkakin kysymys oli puhtaan retorinen.

Selvää on, että puolukkapäivien aikana naisen turpavärkki suoltaa kitkerää ulinaa ja hermoja raastavaa valitusta ja sille pitäisi tehdä jotain. No Swag teki. Suht samanlaisia siteitä kuin mitä menee alapään juoksun tukkeeksi niin hieman muokkaamalla niillä voisi tukkia turvankin menkkojen aikaan akalta kuin akalta. Näin melusaaste minimoituisi ja ympäristö ilahtuisi. Hyödyt eivät jäisi edes siihen. Baarissa näkisi heti, kenelle ei kannata mennä tarjoamaan drinkkiä, koska vuodon, olkoonkin se ilman hyhmäisiä sattumia, niin sellaiseen valuvaan värkkiin ei ole kiva koskea ja pahimmassa tapauksessa sillä saa vain sotkettua Camaron takapenkin.

Swagista tuli rikas. Ja ensi kertaa elämässään täysin laillisesti. Swag oli arvostettu henkilö ja rotaritkin hänet palkitsivat. Swag oli hyväntuulinen ja hänen oli helppo hengittää. Hän oli tehnyt yhteiskunnalle palveluksen ja hän sai kutsuja ties mihin kissanristiäisiin. Swag menestyi ja sai huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Toki hän sai huomiota myös omalta sukupuoleltaan, koska jotkin miehet tunsivat vetoa toisiin miehiin ja se oli ok näin suvaitsevaisuuden aikana ja siinä, että mies tykkäsi sisustaa ei kai loppujen lopuksi ollut mitään väärää.

Swag ei itse ymmärtänyt sateenkaarikansaa, ei varsinkaan lesbiaaneja. Se oli hänen mielestään teeskentelyä. Se oli väärin, että lesbiaanit käyttivät dildoja makuuhuoneleikeissään, Swag tiesi tämän koska hän oli nähnyt lukemattomia elokuvia aiheesta.

Swagin mielestä dildoja käyttävät lesbiaanit huijasivat, ottivat rusinat maksalaatikosta, valitsivat vain pienen osan miehisyydestä kun olisi pitänyt ottaa koko paketti. Swag kysyikin monesti itseltään iltaisin peilin edessä, että mitä jos miehistä pitävät miehet hieroisivat tekovaginoita vastakkain samalla tavalla kun lesbiaanit hierovat tekopeeeeee-heh-heh-niksiä vastakkain.

Mutta Swagin onni ei ollut pysyvää. Vaikka Swag aka John Killinger saattoi olla unohtanut menneisyytensä ei historia ollut unohtanut Killingeriä. Ja vaikka tuskin kukaan entinen tuttu tunnisti Johnia siksi ruhjoutuneet ja palaneet olivat hänen kasvonsa. Ja vaikka aikaa oli kulunut vuosia ja sillä välin aikakaudet tuottaneet uusia paskiaisia planeettojen päälle niin joku oli jäänyt katkeraksi eikä ollut suostunut unohtamaan Killingeriä.

Eräänä päivän Swag Johnsonin puhelin soi, pirisi oikein pahaenteisesti, niin että linnut lakkasivat laulamasta ja taivaanrannalle kerääntyi mustia pilviä ja vauvat alkoivat itkemään kehdoissaan ja jossain vuorilla löi salama ja karvat niskasta perseeseen asti nousivat pystyyn ja kahvi maistui kitkerälle ja sekin meni väärään kurkkuun sillä hetkellä ja vastapäisessä talossa asuva yksinäinen kaveri heräsi päiväuniltaan painajaiseen sillä sekunnilla, kylmissään, mutta hikisenä, huuto takertuneena kurkkuun ja kynnet syvälle lakanoihin porautuneena, oli onni, että Swag oli käynyt juuri vessassa, koska muuten olisi saattanut herua vähän pissaa alusvaatteille. Todella pahaenteisestä pirinää tuo puhelin pitikin. Pakko vastata siihen pian tai naapurusto kuolee ennen aikaisesti ulostehalvaukseen. Swag ei ollut tiennyt, että tavallinen puhelin voi soida noin pahaenteisesti. Oli kuin olisi kuunnellut jotain sairasta digitaalista tuomiopäivän sinfoniaa, jonka olisi säveltänyt kateellinen paholainen.

Swagin käsivarsi tuntui mailin pituiselta, kun se hamusi puhelinta telineestään. Kämmen oli tunnoton ja sydämen lyönnit tuntuivat repivän flanellipaidan napit irti. Suonet pullistuivat kerrankin muuallakin kuin vain Swagin paksun mulkun ympärillä. Swag yritti vetää henkeä, mutta ei saanut kuin puoliksi keuhkot täyteen. Miten onkaan sarkastinen kohtalo!?!?! Ennen niin julma ja peloton konna oli maallisen menestymisen myötä muuttunut vikuroivaksi pikkulikaksi. Liian paljon menetettävää, liikaa asuntolainaa ja liian monta lomamatkaa mitkä pitäisi ehtiä toteuttamaan. Nuorimmainen ei ollut vielä valmistunut collegesta, tosin Swag oli lapseton, mutta ajatuksen tasolla se oli juuri näin.

"Vastaa nyt jo perkele siihen puhelimeen!!!" huusi Swagin omatunto, mutta kaikki tuntui tapahtuvan kuin hidastetussa eurooppalaisessa taide-elokuvassa. Oli kuin olisi katsellut laiskiaisten rakastelua terva-altaassa. Oli kuin jumalat olisivat koittaneet estää tätä hetkeä tapahtumasta. Mutta tämä oli väistämätöntä. Tämän täytyi tapahtua. Swag rykäisi kerran ja suoristi ryhtinsä. Swag pokkasi kantapäänsä yhteen ja otti parhaimman partiopoikailmeensä naamalleen. Swag katsoi ikkunasta ulos kuin viimeistä kertaa, antoi silmien heittää hyvästit kotikadulleen, halusi nähdä vielä kerran miltä maailma näytti, kun kaikki oli hyvin.

"Johnsoneilla Swag Johnson puhelimessa" sanoi John Killinger luuriin. Oli hiljaista, mutta Killinger tiesi munaskuitaan myöten, ettei langan toisessa päässä ollut tyhjää tai ettei kyseessä ollut väärään numeroon soittanut vajakki tai ettei kyseessä ollut uskomattoman edullinen lehtitarjous tai ettei soittaja ollut joku puolituttu joka vain koitui hyötyä Swagin menestyksestä milloin minkäkin tekosyyn varjolla. 

Swag tiesi tällä kertaa, että puhelu oli kohtalon puhelu. Olihan puhelin jumankekka soinut niin pahaenteisesti kun normaali soittoääni hänellä oli ihan erilainen. Normaalisti soittoäänenä oli euroviisu-tyyppistä iloista ja menevää musiikkia. 

Swagin korvaan kuului aluksi ylimielistä naureskelua ja Swagin sydän vaihtoi rytmilajia.

When hell did freeze over PT XII

Pikku potero joka neuvotteluhuoneen virkaa teki tässä epäformaalissa palaverissa täyttyi testosteronista uhkaavaa tahtia. Se oli vaarallista, koska se oli räjähdysherkkää. Ainoa herkkä asia DeRapsissa muuten.

DeRaps avasi suunsa, tuon saman läven, jonne oli kaatunut viskiä muutaman uima-altaallisen verran ja sama suu, joka oli imenyt pimperoisia enemmän kuin keskikokoisen tampponitehtaan koko tuotanto.

"-Ja paskat!"

Muuta ei tarvittu. Rusty ja Martinez ymmärsivät. He eivät olleet autistisia palikoita, joille tarvitsee selittää ja vääntää ratakiskosta mistä on kyse. Rusty varsinkin oli lahjakas ymmärtämään. Joskus meren rannalla hän tunsi etäisesti liikutuksen kaltaisia tunteita ymmärtäessään delfiinien tuskaa kaikesta siitä mitä ihmiskunta muovisaasteineen valtamerille teetti. Martinez sen sijaan oli tehnyt niin kauan työtä DeRapsin kanssa, että enempää sanoja ei kaivattu.

Tämä keikka olisi tässä. Tämä paska saisi riittää. Heitä oltiin kusetettu. Tilikirjat tasattaisiin myöhemmin ja raportit kyllä annettaisiin, mutta tällainen hienovarainen vittuilu oli jotain mihin heillä ei ollut aikaa. Olivathan he kuulleet myytin Hydrasta ja kuinka jokaista katkaistua kaulaa kohden kasvoi tilalle kaksi uutta päätä ja siitä huolimatta sekin oli tapettavissa. Ja oli tämäkin paperilla aivan tavallinen siivouskeikka ja kuinka somaa olisikin ollut jos heidän tarunsa olisi loppunut tähän suunniteltuun työtapaturmaan.

Enää piti miettiä oliko heistä perääntymään. Se oli jotain aivan uutta. Kukaan heistä ei alentunut siihen, että olisi alkanut selittelemään ääneen sen järkevyyttä. Loogisuus on niiden hyve, joille penkkipunnerrus ei maistu, tapasi DeRaps krapulassa sanoa. Rusty keskeytti hiljaisuuden sanomalla jotakin odottamatonta.

"Sama se on kai tunnustaa tässä ja nyt. Tämän piti olla viimeinen keikkani. Minulla on maiharin varressa irtisanomisilmoitus kirjoitettuna. Ja tiedän, ettette ikinään kysy syytä - ei teitä kiinnosta - mutta minulla on toinen työpaikka tiedossa."

Martinez nyökkäsi ja DeRaps sanoi "Ok".

Rusty halusi jatkaa avautumistaan kaikesta kiireestä huolimatta "Olen sopinut ranskalaisten mallityttöjen kanssa, että he alkavat promoamaan nimelläni varustettuja stringejä"-

"Kaikkienko?" kysyi tarkennusta vailla oleva DeRaps.

"Kaikkien." vastasi Rusty. "Ja siksi se onkin niin hienoa. Enää ei tarvitse pestä zombin jätöksiä käsistä, kun voin kiertää maailmaa yhdessä näiden muikkisten kanssa ja suunnitella heille uusia alusvaatteita ja jokaisesta myydystä setistä saan provikat."

DeRaps kallisti päätään hyväksyvästi. Kai tuo oli järkevää jollain tasolla. Ei tuolla ylpeillä voisi, mutta toisaalta, tarvitseeko vahvojen kyetä edes ylpeilemään? Eikö ylpeily ole merkki jonkinasteen heikkoudesta, käsittämättömästä pätemisen tarpeesta, ihme alemmuuskompleksista ja niin edelleen perkele.

Martinezia ihan pikkiriikkisen ahdisti tämä järkeily ja eräänlainen tunteista puhuminen ja niinpä hän tiivisti kaiken tarpeellisen kahteen sanaan: "No niin."

Siivousfirman pojat jättivät turhat kamat ja ylimääräiset varusteet niille sijoilleen. Martinez vilkaisi ulos poterosta ja soimasi itseään siitä, että hälytyskellojen olisi pitänyt soida siinä vaiheessa kun näkee jonon zombeja hanhenuntuvatakkeihin pukeutuneena. Jumalauta, monessa takissa oli vielä hintalaputkin paikoillaan. Pidettiinkö heitä ihan amatööreinä. Heille ei ollut alkuunkaan selvää, että kuka tämän kaiken saippuaoopperamaiset mittasuhteet saaneen salajuonen takana oli, mutta toisaalta aivan sama, koska nöyryyttävä turpahöyrysauna oli sille luvassa kuitenkin. Matka takaisin avaruusalukselle kävi leikiten, koska ylimääräiset siivousvälineet ja taisteluvarusteet oli jätetty taakse, ne voisi laittaa verovähennyksiin kyllä.

Avain virtalukkoon, varmuuden vuoksi vähän ryyppyä koneelle kylmän ilma-alan ja orastavan korkeapaineen takia, sitten vain starttimoottorille käsky räjäyttää tämä kromin kiiltoinen avaruutta halkova metallipurkki käyntiin.

Muutamassa sekunnissa he olivat Thoth-kuun kiertoradalla tiesivät mitä voisivat tehdä, vaikka se oli täysin tarpeetonta. Asiasta ei pidetty edes äänestystä tai mitään muuta mielipiteiden ilmaisemista vaan Rusty meni tykkitorniin ja pommitti Thoth-kuun pinnan reikäjuustoksi. Se oli ympäristörikos, mutta näin syrjässä niistä ei jäisi kiinni. Rusty pommitti niin kauan, että kuun pinta halkeili ja pinnan alla lilluva laavakerros pääsi purkautumaan. Luonnolla on omat orgastiset hetkensä. Siinä meni zombit, mutta niin meni heidän todistusaineistonsa salaliitosta. Kukaan ei uskoisi demonin läsnäoloa enää. Samalla meni myös AAA-kone. Mittaamattoman arvokas, mutta myös äärimmäisen harvinainen. Sille olisi ollut käyttöä heille itsellekin. Sitä olisi voinut  käyttää vaikka mihinkä hauskaan.

Edessä oli pitkä matka takaisin kotivarikolle. Siinä sitä ehtisi miettimään seuraavaa siirtoa. Selvää oli, että Rustya ei enää kiinnostanut. Pelkästään ymmärrettävää. Paska ei lopu pöyhimällä ja siivottavaa riittää aina. Mies itse tietää milloin aika on tullut ja on mietittävä muuta.

Täällä Kolmen Kaisan terassilla

Alussa olivat Vaasankatu, iPhone - ja Yusuf.

Vaasankatu oli autio, kesäisin melkein autoton bulevardi, jonka narkkareiden vaivaamasta pinnasta nousi vain jokin kusenhajuinen rapajuoppo, rikkinäisissä vaatteissa ja latvasta laho vanhus. Yusuf liikkui kadulla, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. Hän osti pussin piriä, tarkasti huolellisesti että näkijöitä ei ollut, ja kaivoi sitten tukon euroja taskunsa pohjalta. Sellaisia kauppoja hän teki useaan kertaan, mutta joka kerta hän käyttäytyi huolellisesti ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin siviilipukuisia poliiseja peläten. 

Mahtoiko hän tulla rikkaaksi näin? Linnasta vapautuneet olivat kyllä puhuneet että Vaasankadulla olisi joskus pystynyt tekemään kunnon tiliä.

Fantasika

Risto Rape Us

Nalle Äh-Puh

Nasu Alusasu

Ihaa Välilihaa

Kaikkialta tihkuu hunajaa, ihanaa ja tahmeaa.

Niin makeaa ja maittavaa.

Suun täydeltä herkkua, maistuu syntisen hyvältä

Vähän ku panis serkkua, koskettaa pohjasta ja syvältä.

Me olemme helmassa luonnon villeinä,

näinä maailman lopun päivinä viimeisinä.

Kaikkea mitä voi kuvitella,

voi sattua ja tapahtua.

Miten tahansa haluat huvitella,

vaikka aluksi tuntuu, ettei se voi sinne mahtua.