10 vuotta noiden surullisten, mutta ah niin opettavaisten tapahtumien jälkeen moni asia oli muuttunut. John Killinger, ennen niin paatunut huligaani oli ollut toki jo muutaman vuoden hereillä koomansa jälkeen, vaikkakin muistinsa menettäneenä. John joka nykyään tunnettiin uudella nimellä, Swag Johnson, nimi jonka hän oli saanut parantolassa ollessaan, tuo mies joka tuotiin sinne pahoin palaneena, kaulavaltimossa kuulakärkikynä ja varpaista häneltä oli hohtimilla revitty kynnet. Kidutettuna ja raadeltuna, varmasti ansaitusti olisi hoitohenkilökunta ajatellut, jos he vain olisivat tienneet kenen koomaista ruhoa he joutuivat kaikin keinoin elvyttämään.
John Killingeriä/Swag Johnsonia oli pidetty koomassa puoli vuotta tarkoituksella ja seuraavat vuodet yritetty herätellä, mutta turhaan. Lopulta oli tapahtunut ihme, John oli herännyt, mutta ei samana miehenä. Hän tai kukaan muukaan ei tiennyt kuka hän oli. Hän oli istunut sen jälkeen monessa terapiassa ja eräs hypnotisoija oli väittänyt löytäneensä hänen minuutensa jostain alitajunnan sopukoista ja tahtomattaan istuttanut muistoja potilaalleen.
Niin Johnista tuli Swag.
John opetteli kaiken uudestaan.
Opetteli pöytätavat.
Opetteli niiamaan käskystä.
Opetteli olemaan ihminen.
Swag Johnson oli vapaa mies. Vapaa jopa omasta menneisyydestään, vapaa luomaan omaa tulevaisuuttaan. Swag tunsi vetoa liike-elämään. Hän sai kuuden megatonnin idean. Kuin vinksahtanut vinttikoira hän haistoi markkinaraon. Hän perusti toiminimen. Hän nimesi tuotteensa yksinkertaisesti, mutta myyvästi. Tuote oli hitti jo ennen kuin kukaan siitä kuuli. Nimenä "Nyt huora turpa ja vittu kiinni" oli tietenkin hieman pitkä, mutta se oli samalla hirmu mieleenpainuva. Kantava idea siinä oli se, että kun kerran kuukaudessa naisväestöllä perse vuotaa verta eli leikkisästi moonikset valtaa alaa niin kun kerran alapäähän laitetaan side niin Swag pohti, että sehän on vasta puolet ongelman ratkaisusta. Toki alapään siteellä saadaan nainen itse tyytyväiseksi, mutta mitenkä on miesten laita heidän ympärillään? Ei hyvä, vaikkakin kysymys oli puhtaan retorinen.
Selvää on, että puolukkapäivien aikana naisen turpavärkki suoltaa kitkerää ulinaa ja hermoja raastavaa valitusta ja sille pitäisi tehdä jotain. No Swag teki. Suht samanlaisia siteitä kuin mitä menee alapään juoksun tukkeeksi niin hieman muokkaamalla niillä voisi tukkia turvankin menkkojen aikaan akalta kuin akalta. Näin melusaaste minimoituisi ja ympäristö ilahtuisi. Hyödyt eivät jäisi edes siihen. Baarissa näkisi heti, kenelle ei kannata mennä tarjoamaan drinkkiä, koska vuodon, olkoonkin se ilman hyhmäisiä sattumia, niin sellaiseen valuvaan värkkiin ei ole kiva koskea ja pahimmassa tapauksessa sillä saa vain sotkettua Camaron takapenkin.
Swagista tuli rikas. Ja ensi kertaa elämässään täysin laillisesti. Swag oli arvostettu henkilö ja rotaritkin hänet palkitsivat. Swag oli hyväntuulinen ja hänen oli helppo hengittää. Hän oli tehnyt yhteiskunnalle palveluksen ja hän sai kutsuja ties mihin kissanristiäisiin. Swag menestyi ja sai huomiota vastakkaiselta sukupuolelta. Toki hän sai huomiota myös omalta sukupuoleltaan, koska jotkin miehet tunsivat vetoa toisiin miehiin ja se oli ok näin suvaitsevaisuuden aikana ja siinä, että mies tykkäsi sisustaa ei kai loppujen lopuksi ollut mitään väärää.
Swag ei itse ymmärtänyt sateenkaarikansaa, ei varsinkaan lesbiaaneja. Se oli hänen mielestään teeskentelyä. Se oli väärin, että lesbiaanit käyttivät dildoja makuuhuoneleikeissään, Swag tiesi tämän koska hän oli nähnyt lukemattomia elokuvia aiheesta.
Swagin mielestä dildoja käyttävät lesbiaanit huijasivat, ottivat rusinat maksalaatikosta, valitsivat vain pienen osan miehisyydestä kun olisi pitänyt ottaa koko paketti. Swag kysyikin monesti itseltään iltaisin peilin edessä, että mitä jos miehistä pitävät miehet hieroisivat tekovaginoita vastakkain samalla tavalla kun lesbiaanit hierovat tekopeeeeee-heh-heh-niksiä vastakkain.
Mutta Swagin onni ei ollut pysyvää. Vaikka Swag aka John Killinger saattoi olla unohtanut menneisyytensä ei historia ollut unohtanut Killingeriä. Ja vaikka tuskin kukaan entinen tuttu tunnisti Johnia siksi ruhjoutuneet ja palaneet olivat hänen kasvonsa. Ja vaikka aikaa oli kulunut vuosia ja sillä välin aikakaudet tuottaneet uusia paskiaisia planeettojen päälle niin joku oli jäänyt katkeraksi eikä ollut suostunut unohtamaan Killingeriä.
Eräänä päivän Swag Johnsonin puhelin soi, pirisi oikein pahaenteisesti, niin että linnut lakkasivat laulamasta ja taivaanrannalle kerääntyi mustia pilviä ja vauvat alkoivat itkemään kehdoissaan ja jossain vuorilla löi salama ja karvat niskasta perseeseen asti nousivat pystyyn ja kahvi maistui kitkerälle ja sekin meni väärään kurkkuun sillä hetkellä ja vastapäisessä talossa asuva yksinäinen kaveri heräsi päiväuniltaan painajaiseen sillä sekunnilla, kylmissään, mutta hikisenä, huuto takertuneena kurkkuun ja kynnet syvälle lakanoihin porautuneena, oli onni, että Swag oli käynyt juuri vessassa, koska muuten olisi saattanut herua vähän pissaa alusvaatteille. Todella pahaenteisestä pirinää tuo puhelin pitikin. Pakko vastata siihen pian tai naapurusto kuolee ennen aikaisesti ulostehalvaukseen. Swag ei ollut tiennyt, että tavallinen puhelin voi soida noin pahaenteisesti. Oli kuin olisi kuunnellut jotain sairasta digitaalista tuomiopäivän sinfoniaa, jonka olisi säveltänyt kateellinen paholainen.
Swagin käsivarsi tuntui mailin pituiselta, kun se hamusi puhelinta telineestään. Kämmen oli tunnoton ja sydämen lyönnit tuntuivat repivän flanellipaidan napit irti. Suonet pullistuivat kerrankin muuallakin kuin vain Swagin paksun mulkun ympärillä. Swag yritti vetää henkeä, mutta ei saanut kuin puoliksi keuhkot täyteen. Miten onkaan sarkastinen kohtalo!?!?! Ennen niin julma ja peloton konna oli maallisen menestymisen myötä muuttunut vikuroivaksi pikkulikaksi. Liian paljon menetettävää, liikaa asuntolainaa ja liian monta lomamatkaa mitkä pitäisi ehtiä toteuttamaan. Nuorimmainen ei ollut vielä valmistunut collegesta, tosin Swag oli lapseton, mutta ajatuksen tasolla se oli juuri näin.
"Vastaa nyt jo perkele siihen puhelimeen!!!" huusi Swagin omatunto, mutta kaikki tuntui tapahtuvan kuin hidastetussa eurooppalaisessa taide-elokuvassa. Oli kuin olisi katsellut laiskiaisten rakastelua terva-altaassa. Oli kuin jumalat olisivat koittaneet estää tätä hetkeä tapahtumasta. Mutta tämä oli väistämätöntä. Tämän täytyi tapahtua. Swag rykäisi kerran ja suoristi ryhtinsä. Swag pokkasi kantapäänsä yhteen ja otti parhaimman partiopoikailmeensä naamalleen. Swag katsoi ikkunasta ulos kuin viimeistä kertaa, antoi silmien heittää hyvästit kotikadulleen, halusi nähdä vielä kerran miltä maailma näytti, kun kaikki oli hyvin.
"Johnsoneilla Swag Johnson puhelimessa" sanoi John Killinger luuriin. Oli hiljaista, mutta Killinger tiesi munaskuitaan myöten, ettei langan toisessa päässä ollut tyhjää tai ettei kyseessä ollut väärään numeroon soittanut vajakki tai ettei kyseessä ollut uskomattoman edullinen lehtitarjous tai ettei soittaja ollut joku puolituttu joka vain koitui hyötyä Swagin menestyksestä milloin minkäkin tekosyyn varjolla.
Swag tiesi tällä kertaa, että puhelu oli kohtalon puhelu. Olihan puhelin jumankekka soinut niin pahaenteisesti kun normaali soittoääni hänellä oli ihan erilainen. Normaalisti soittoäänenä oli euroviisu-tyyppistä iloista ja menevää musiikkia.
Swagin korvaan kuului aluksi ylimielistä naureskelua ja Swagin sydän vaihtoi rytmilajia.
