1970-luvun alussa psykiatria oli murrosvaiheessa. Lääkkeitä, kuten antipsykootteja, käytettiin paljon, mutta diagnoosien luotettavuutta ja koko hoitojärjestelmän oikeudenmukaisuutta kyseenalaistettiin.
Psykiatri David Rosenhan halusi tutkia, kuinka hyvin asiantuntijat pystyvät erottamaan terveen sairaasta.
Rosenhan rekrytoi seitsemän muuta tervettä vapaaehtoista (psykologeja, psykiatreja, opiskelijoita, kotiäidin jne.) ja lähetti heidät eri psykiatrisiin sairaaloihin ympäri Yhdysvaltoja.
-
Valittaa kuulevansa ääniä.
-
Äänet sanoivat epämääräisiä sanoja, kuten ”empty”, ”hollow”, ”thud”.
-
Kaiken muun piti olla normaalia: elämäntarinat, käyttäytyminen, olemus.
Kun heidät otettiin sisään, heidän piti lopettaa oireiden esittäminen ja käyttäytyä täysin normaalisti.
-
Kaikki kahdeksan ”pseudopotilasta” otettiin sisään.
-
Heille annettiin diagnoosit, useimmiten skitsofrenia tai maanis-depressiivinen psykoosi.
-
Keskimääräinen hoitoaika oli 19 päivää, pisin lähes 2 kuukautta.
Huomionarvoista oli, että henkilökunta ei huomannut heidän olevan terveitä – mutta monet oikeat potilaat epäilivät, etteivät tulokkaat olleet sairaita: ”Sinä olet varmaan toimittaja tai tutkija.”
Sairaaloissa pseudopotilaiden normaali käyttäytyminen tulkittiin sairauden valossa. Esimerkiksi muistiinpanojen tekemistä pidettiin pakonomaisena toimintana.
Vuonna 1973 Rosenhan julkaisi tulokset arvostetussa Science-lehdessä artikkelilla ”On Being Sane in Insane Places”.
Artikkeli herätti valtavan kohun:
-
Psykiatrian uskottavuutta kyseenalaistettiin.
-
Heräsi kysymys, kuinka helposti terve ihminen voi leimautua sairaaksi.
-
Kritiikki kohdistui myös siihen, että diagnoosit näyttivät enemmän sosiaalisten kontekstien tuotteilta kuin objektiivisilta faktoilta.
Kohun jälkeen erään yliopistosairaalan psykiatrinen osasto ärsyyntyi ja haastoi Rosenhanin:
-
He pyysivät tätä lähettämään pseudopotilaita testiksi seuraavan puolen vuoden aikana.
-
Henkilökunta arvioi tuona aikana 193 potilasta ja merkitsi heistä 41 varmaksi pseudopotilaaksi. Lisäksi kymmeniä muita pidettiin epäilyttävinä.
Mutta paljastus oli murskaava:
Rosenhan ei ollut lähettänyt yhtäkään pseudopotilasta.
Tämä osoitti, että järjestelmä ei ainoastaan hyväksynyt terveitä sairaina (false positive), vaan se myös epäili sairaita terveiksi (false negative), jos sitä peloteltiin tarpeeksi.
-
Koe jäi yhdeksi psykologian ja psykiatrian historian kuuluisimmista.
-
Se nosti esiin diagnoosien epäluotettavuuden ja psykiatrian vallan ongelmat.
-
Se vauhditti keskustelua psykiatrian uudistamisesta ja DSM-diagnoosijärjestelmän tarkentamisesta (USA:lainen diagnoosijärjestelmä).
Myöhemmin Rosenhanin tutkimusta on myös kritisoitu:
-
Hän ei paljastanut kaikkia osallistujien henkilötietoja tai tarkkoja sairaaloita.
-
Osa on epäillyt, että hän jätti pois tietoja, jotka eivät tukeneet hänen johtopäätöksiään.
-
Silti tutkimus on edelleen klassikko, jota käytetään opetuksessa esimerkkinä psykiatrian rajoista ja tieteellisestä provokaatiosta.
Yhteenveto:
Rosenhanin koe paljasti, että psykiatriset diagnoosit eivät olleet 1970-luvulla kovin luotettavia. Sekä ”väärien positiivisten” että ”väärien negatiivisten” riskit olivat todellisia. Tutkimus jäi historiaan osoituksena siitä, kuinka paljon valta ja konteksti vaikuttavat siihen, miten ”terveys” ja ”sairaus” nähdään.
Niin DSM:ssä kuin ICD:ssä (Maailman terveysjärjestön kansainvälinen tautiluokitus) psyykkisten häiriöiden alat ja alatason alaluokat ovat kasvaneet koko ajan.
-
Laajentuminen: Yhä useampi inhimillinen kokemus on saanut sairauden statuksen (esim. ahdistuneisuuden alat, käytöshäiriöiden muodot, oppimisvaikeudet).
-
Arvioiden tarkentuminen: Kasvu ei aina tarkoita, että ”keksitään uusia sairauksia”, vaan että erotellaan tarkemmin alaryhmiä hoidon kohdentamiseksi.
-
Kritiikki: Toisaalta tämä voi johtaa siihen, että tavalliset elämän vaikeudet lääketieteellistetään.
-
Yhteiskunnallinen vaikutus: Diagnoosit vaikuttavat korvauksiin, palvelujen saantiin ja siihen, miten ihminen nähdään.
-
Psykotrooppiset lääkkeet (mm. masennus- ja ahdistuslääkeaineet, psykoosilääkkeet): Markkina-arvo vuonna 2022 oli noin 20,2 miljardia USD, ja sen ennustetaan kasvavan yli 6,4 % CAGR (=vuotuinen keskimääräinen kasvuvauhti) vuosina 2023–2032, eli arviolta 37,6 miljardiin USD vuoteen 2032 mennessä.
-
Psykiatriset lääkkeet (laajempi kategoria): Vuonna 2024 markkina oli noin 50 miljardia USD, ja sen odotetaan kasvavan 78,9 miljardiin USD vuoteen 2033 mennessä (~5,2 % CAGR). Toisen arvioin mukaan psykiatristen lääkkeiden markkina vuonna 2021 oli noin 27,4 miljardia USD, mikä osoittaa vielä selkeän kasvutrendin
-
Masennuslääkkeet (erityisesti SSRI:t)1990-luvulla SSRI-lääkkeet (kuten Prozac, fluoksetiini) tulivat markkinoille vuodesta 1987 vuoteen1990-luvulla käyttö kasvoi räjähdysmäisesti. Esim. Iso-Britannia: vuonna 1991 masennuslääkereseptit 9 miljoonaa/vuosi ja vuonna 2000 jo ~30 miljoonaa reseptiä/vuosi Isossa-Britanniassa. Ja kun on vauhtiin päästy niin vuonna 2012 reseptit lähes 40 miljoonaa/vuosi. Eli reseptien määrä yli nelinkertaistui 1990–2010.
- Psykotrooppisten lääkkeiden kulutus (OECD- ja WHO-data): Vuonna 1990 psykotrooppisten lääkkeiden käyttö Euroopassa ~10–15 DDD/1 000 asukasta/päivä. Kun vuonna 2000 kulutus noussut jo ~20–25 DDD/1 000/päivä ja vuonna 2019 keskimäärin ~35 DDD/1 000/päivä maailmanlaajuisesti.
- Suomi (Kela & THL -tiedot):
-
Vuonna 1990 masennuslääkkeiden (SSRI:t + trisykliset) kulutus Suomessa alle 10 DDD/1 000/päivä ja pysytään me kehityksessä mukana sillä vuonna 2000 kulutus on noussut noin 40 DDD/1 000/päivä ja vuonna 2020 oltiin noin 70–80 DDD/1 000/päivä tahdissa. Eli 7–8-kertaistuminen vuodesta 1990.
Joten hyvää liiketoimintaa on lääkitä ihmisen mieltä. Toisin kuin villin lännen käärmeöljykauppiaat niin lääkeyhtiöt joutuvat tutkimaan ja kehittämään tuotteitaan eikä se ole aina helppoa.
En osaa ottaa kantaa siihen, että onko lapsilla tehtävät mielenterveyslääkkeiden kliiniset kokeet tarpeellisia, mutta niitä tehdään Suomessa ja kaikissa muissakin maissa. Suomessa alaikäisen huoltajat antavat suostumuksen näihin kokeisiin ja he saavat jonkinlaisen kompensaation näistä kokeista (matka- ja ruokarahaa, lahjakortteja tai suoraa rahallista korvausta, riippuen tutkimuksesta).
Sääliksi tässä yhtälössä käy eniten lääkärit, nuo köyhät poloiset, jotka henkensä pitimiksi ottavat vastaan lahjuksia lääkeyhtiöiltä. Tunnettuja tapauksia on ollut ja niistä on uutisoitu paljon. Ne ovat olleet usein suuria skandaaleja, koska ne koskettavat luottamusta lääketeollisuuteen, lääkäreihin ja koko terveydenhuoltoon.
1. Pfizer (2009, USA)-
-
Pfizer sai Yhdysvaltain oikeusministeriöltä 2,3 miljardin dollarin sakot (suurin lääketeollisuuden silloisessa historiassa).
-
Syynä oli mm. lääkäreiden ”koulutusmatkojen” ja konsulttipalkkioiden kautta vaikuttaminen, jotta nämä määräisivät kipulääkkeitä ja psykiatrisia lääkkeitä off label -käyttöön (eli virallisen hyväksynnän ulkopuolisiin sairauksiin).
-
GSK maksoi 3 miljardin dollarin sovintosumman.
-
Heidän todettiin maksaneen lääkäreille luennoista, matkoista ja muista eduista, jotta lääkkeitä kuten Paxil (paroksetiini) ja Wellbutrin määrättäisiin lapsille ja nuorille masennukseen, vaikka lääke ei ollut siihen hyväksytty.
-
Yhtiö maksoi 2,2 miljardia dollaria syytettynä siitä, että se oli maksanut lääkäreille ja hoivakotien työntekijöille suosimaan Risperdal-psykoosilääkettä, myös lapsille ja vanhuksille, vaikka sen turvallisuudesta oli vakavia huolia.
-
Novartis suostui maksamaan 678 miljoonaa dollaria, koska se oli järjestänyt lääkäreille luksusillallisia, golf-matkoja ja kalliita tapahtumia, joiden vastineeksi odotettiin reseptimäärien kasvua.
Lääketeollisuudessa ”markkinointi” ja ”tutkimusyhteistyö” voivat mennä päällekkäin – ja osa yhtiöistä on käyttänyt tätä väärin houkutellakseen lääkäreitä määräämään lääkkeitään. Nykyään sääntely on paljon tiukempaa. EU:ssa ja USA:ssa lääkäreiden ja lääketeollisuuden väliset rahavirrat on osin julkisia (USA:ssa Sunshine Act). Suomessa Lääketeollisuus ry vaatii, että jäsenyritykset julkaisevat kaikki terveydenhuollon ammattilaisille maksetut korvaukset (luennot, koulutukset, tutkimusyhteistyöt).
Suomessa lääkeyhtiöt ovat tarjonneet lääkäreille lahjontaa verhoamalla ne ”koulutustilaisuuksiksi". 2000-luvun alussa julkisuudessa käytiin keskustelua siitä, että lääkefirmat tarjosivat lääkäreille matkoja, illallisia ja seminaareja ulkomaille. Näitä pidettiin ”koulutuksina”, mutta todellisuudessa niihin liittyi markkinointia. 2000-luvun alussa esimerkiksi ”luksusmatkojen” ja ”koulutusten” raja oli häilyvä, mutta nykyisin nämä on tiukasti kielletty. Nykyään kaikki yhteistyö (luennot, tutkimus, koulutus) on oltava läpinäkyvää ja julkisesti raportoitu. Onko kaikki siis hyvin? En tiedä, luulen, että lahjonta etsii uuden ulkokuoren ja tapahtuu vain toisella tavalla verrattuna aiempaan.
