Olen ajomies. Nelostie on minun ainoa rakkaus. Tällainen 5-akselinen kuorma-auto painaa nelkytätonnia. Mutta en ajattele sitä painona. Ajattelen, että se on vastuu. Eikä kyse ole siitä, että olen vastuussa vain siitä, että kuorma on ajoissa perillä. Ei.
Kyse on muustakin.
Olen vastuussa, etten jyrää muita tällä teräshirviöllä, joka syö viiskytä litraa dieseliä sadalla kilometrillä. Olen vastuussa, että maailma ei pysähdy. Olen vastuussa aina. Se mitä on minulle annettu, sen pidän kunnes on aika luovuttaa.
En ole koskaan eksynyt.
Joskus huomaan, että juttelen tielle. Pyydän, että se näyttää minulle miten se kulkee. Sitä on vaikea selittää. Mutta haluan kuulla siltä kuinka se haluaa minun ajavan sitä. Kuinka se haluaa, että tulen kurveihin tai kuinka painan kaasua ylämäessä. Moni luulee, että olen yksinäinen susi. Mutta vaikka olen yksin niin en ole yksinäinen. Kumisilla renkailla hyväilen valtatien pintaa. Vuonna 1997 ajoin 163.277 kilometriä. Se oli paras vuosi koskaan. Minulla on aina seuranani nämä kilometrit, nielen niitä kuin vastasyntynyt maitoa emänsä nisästä. Minä en ole yksinäinen, minua on aina odottamassa taipale. Minä en ole yksinäinen, minun kumppanini on levittäytynyt kaikkialle, pääsen sitä pitkin minne vain, se johdattaa minut aina luokseen yhä uudelleen ja uudelleen.
Eikä tähän kyllästy. Ei puudu eikä totu, Tästä ei tule yksitoikkoista. Tämä ei uuvuta.
Enkä ole koskaan nukahtanut rattiinkaan. Eikä minua väsytä, saan voimaa pakokaasusta, saan voimaa kun ikkuna on auki ja pellolta tulee rypsin tuoksu, saan voimaa kun aamulla lokki huutaa, saan voimaa kun pyyhkijät taistelevat sadetta, loskaa tai räntää vastaan.
En ole koskaan ajanut humalassa.
Koska minä en juo alkoholia. Minä humallun, kun tähtikirkas yö levittyy ylleni. Menen sekaisin, kun tie on tyhjä ja tiedän itse sitoneeni kuorman tiukasti kiinni.. Enkä minä saa krapulaa. Ei minulla ole morkkista koskaan. Eikä minulle tule painajaisia niistä, jotka ajavat pienillä autoillaan viimeisen kerran vasten rekkani nokkaa.
Tässä on kauneus. Se on siinä, kun hien haju sekoittuu hytissä lihapiirakan tuoksuun. Se on kun termospullo on täynnä kahvia. Se kaikki kauneus on siinä, kun käännän virta-avaimesta ja turboahdettu kuussylinterinen kolmentoista litran moottori herää henkiin ja kaikki 500 hevosvoimaa ovat valmiina halkomaan maata kuin ilmestyskirjan pedot. Ja ainoa toiveeni on, että kun maan päällä ajopäiväkirjaani tulee viimeinen sivu käsille niin minut voisi polttaa ajohaalarissani ja tuhkat sekoittaa bitumiin, jolla paikattaisiin joku kohta tästä valtatiestä.
Mutta ennen sitä ja siihen asti minä ajan.
Ajan, koska olen ajomies.
