Ei riitä, että on suuruudenhullu.
Sen lisäksi pitäisi olla jotain taitoja, jotain kykyjä.
Ja niin siinä kävi.
Me kompastuttiin. Ja sitten me kaaduttiin.
Mutta siitä kaikki vasta alkoi, koska sitten me aloimme putoamaan.
Me putosimme läpi elämämme. Nähtiin kaikki ne, jotka oltiin jo unohdettu ja koettiin hetken aikaa taas ne kaikki tunteet, joita oltiin jouduttu pakenemaan.
Ja oliko elämä todella ollut noin haaleaa vai oliko aika vain haalistanut kaiken ohi mennessään.
Ihan sama, tässä sitä kuitenkin nyt oltiin.
Olisi upeaa päättää kaikki sanoihin, että lopulta viisaus oli valttia ja oikeudenmukaisuus voitti. Mutta ei siinä oikeasti käynyt niin. Lopputulos oli oikeasti jonkinlainen sekamelska sattumia eri muodoissa.
Mutta - yllättävää kyllä - en ollut yhtään katkera. Olin toisaalta todella huvittunut. Olin liki mielissäni siitä, että ympärilläni oli iso kuoro Jeesuksia kertomassa miten pitäisi olla ja miten pitäisi tehdä ja mitä pitäisi ajatella. Ja niin kauniisti ne yhteen ääneen lauloivat virheettömyyden aariaansa, että hetken luulin äänen tulevan vain yhdestä henkitorvesta - kunnes katsoin kunnolla ympärilleni ja näin, että tämä oli ihan aito ja oikea kuoro.
Sitten alkoi satamaan. Tai no, se oli pieni tihku eikä tuulikaan edes ollut kovin navakka. Mutta se riitti Jeesus-kuorolle, se hävisi saman tien näkyvistä ja jätti minut yksin taivaltamaan rattailla, joita aasi veti ja näihin rattaisiin arki heitteli palmunlehtien sijasta kapuloita. Mutta luotin siihen, että Jeesus-kuoro palaisi heti kun pääsisin läpi koettelemuksistani ja oikaisisin hetkeksi lepäämään.
Ei rauhaa, eikä hiljaisuutta.
Kaikki virheet mitä oli mahdollista tehdä ja kaikki virheet mitkä olivat teoriassa olemassa käytiin läpi noina hetkinä.
Uudestaan.
Ja uudestaan.
Jatkossa mä yritän olla parempi.
Jatkossa mä yritän olla kuolema.
