Pelastit minut.
Yhden kerran tarpeeksi. Luultavasti pelastit minut useamminkin, mutta en tajunnut sitä. Enkä tajua vieläkään. Olen liian syvällä tässä viidakossa tajutakseni, kaikilla köynnöksillä vaatimuksia suuntaan ja toiseen. Sinne tänne uppoaa saappaani maksamattomien laskujen sekaan enkä ehdi vetää jalkaani pois ennen kuin se kastuu kokonaan. Jatkuva sade piinaa, sellainen rankkasade mitä voi kokea vain viidakossa, täällä se on vielä suolainen, mutta se johtuu yksinomaan kyynelistä. Onneksi tämä uuvuttava kuumuus ei haittaa nukkumistani. Sen sijaan unettomuuteni haittaa sitä kyllä. Jokainen ohitettu deadline saa raporttini muuttumaan zombeiksi, jotka hitaasti laahustaen jahtaavat minua täälläkin. Hakkaan tylsistyneellä mieleni viidakkoveitselle tietäni eteenpäin, katkoen muiden odotuksia ja toiveita minua kohtaan yksi kerrallaan. Luulenko pääseväni täältä koskaan pois? Voiko täältä edes päästä pois? Kierränkö alati laajenevaa kehää ja onko se piste minne tänne tulin jo kasvanut umpeen peruuttamattomalla tavalla? Se on varmaa, että eksyin jo kauan sitten. Vaikea sanoa kuinka kauan, koska ajantaju on mennyt. Voi olla, että puhutaan vain päivistä, mutta yhtä voi olla, että puhutaan vuosikymmenistä.
Miten olen selvinnyt hengissä?
Tai no, kai siksi, että pelastit minut.
