Mä kirjotan kun voin hyvin.
Ja mä en kirjoita, kun en voi hyvin.
Tai ei kyse ole voimisesta.
Kyse on siitä, että kirjoitan, kun pystyn hengittämään ja saan aikaa ajatuksille.
Ei niin, että koko ajan joku pelko potkimassa sielua.
En voi kirjoittaa, jos ajatus ei saa liidellä vapaana ja harhailla ilman huolta sinne sun tänne.
Mitä tylsempää, sen parempaa. Mitä vähemmän tapahtuu, sitä enemmän pystyn ajattelemaan.
Pystyn keksimään, pystyn viemään ajatuksen analyysin tasolle.
Pystyn jalostamaan analyyseista teorioita ja yhdistelemään niitä hullunkurisilla tavoilla.
Mutta nyt en pysty.
En, koska murehdin niin, että tuntuu naama putoaisi päästä.
Tuntuu kuin posket poksahtaisivat kyyneleistä, joita ei ole päästetty ulos.
Tuntuu kuin oma matka seuraavalle aikuisuuden tasolle olisi peruttu.
Osa itsetunnosta jää pysyvästi lapsen tasolle.
Jos mikään ei muutu niin minusta ei tule asioihin objektiivisesti suhtautuvaa analyyttista aikuista vaan pysyn ahdistuneena teininä, joka on vangittu rapistuvan keski-ikäisen ruumiin sisälle.
Mutta mä hymyilen muille.
Mä olen samaa mieltä muiden kanssa.
Mä olen mukava ja huomaavainen.
Ja sitten mä teen just niinku mua huvittaa.
- - - epilogi pt1 - - -
*Ja tiedän miten ihmiseltä lyödään vasaralyönnillä nenänvarsi murskaksi niin,
että veri ja ruston palat valuvat henkitorven sisällä keuhkoihin asti.
- - - epilogi pt 2 - - -
Huomaan ajattelevani häntä, jonka paholainen vei.
**Eikä kyse ole vertauskuvasta vaan oikeasta paholaisesta ja oikeasta helvetistä, jossa karvat ajeltuna ja eri ruuminosat lävistettynä ihmisiä vedetään mutaisiin juurakoihin tukehtumaan, mutta ei kuolemaan.
Olisin voinut olla sankari, mutta valitsin toisin.
Valitsin olla hiljaa ja kantaa sankarin viitan sijaan syyllisyyden taakan.
