Ovi naksahtaa takanani hiljaa lukkoon.
Keveys mikä askeleissa on, on mittaamaton.
Tältä varmasti tuntuu kun sielu pakenee ruumiista.
Me olemme turvassa vain pimeydessä.
Me olemme olemassa oikeasti vain öisin.
Päivisin me olemme eri rooleissa, päivisin me olemme olemassa muita varten.
Mutta kun pimeys saapuu luokse, saapuu aito minä itseeni.
Sanani ovat totta vain keskiyön ja aamunkoiton välillä.
Tarpeeni tulee täyttää vain, kun aurinko ei ole pilaamassa sitä puhtaalla kirkkaudellaan.
Siksi mitään päivällä tapahtuvaa ei pidä uskoa.
Päivät ovat pahuutta, päivät ovat muiden miellyttämistä, muiden odotusten täyttämistä.
Yöt ovat lempeitä, ne antavat olla eivätkä kiirehdi, vaikka aika kuluu ihan yhtä nopeaa kuin aina.
Mutta öisin on vähemmän hälinää, vähemmän häiriötekijöitä
ja siksi aika on järkevämpää pimeyden vallitessa.
Öisin ei tarvitse törmätä tavallisiin ihmisiin.
Öisin elää vain kaltaisiani.
Pimeys antaa anteeksi pienet virheet.
Varjot peittävät pyytämättä huonot puolet.
Kukaan ei näe, vaikka tekisi väärin.
Yö antaa enemmän kuin ottaa.
Siksi öitä ei kannata tuhlata nukkumiseen.
Jos ei elä öisin, ei elä ollenkaan.
Päivät ovat teeskentelyä.
Päivisin näytetään hyvältä muita varten.
Päivät ovat kilpajuoksua, huomion hakua ja hyväksytyksi tulemista varten.
Siksi kuollessa sanotaan, että päiväsi ovat päättyneet.
Öistä ei kukaan halua sanoa pahaa sanaa edes silloin.
Uhraan itseni yölle.
Uhraan kaiken yölle.
Hyvää yötä.
