Enhän mä uskalla.
En tehdä asioita, en sanoa juttuja, enkä olla läsnä.
Mä mieluummin vaan väistän.
Mä hymyilen, mutta en väitä vastaan.
Mä nyökyttelen, mutta teen sitten jotain muuta huomaamatonta.
Enkä mä uskalla tavata sua.
Sä voisit nähdä läpi kaiken tän teeskentelyn mitä mä olen.
Mä en edes tiedä mitä mä teeskentelen.
Ei kai kukaan, en minä ainakaan kuvittele, että mä olisin jotakin.
Ja kun mä ajan autolla niin mä huudan.
Mä huudan suoraa huutoa, mä puristan rattia niin, että mun rystyset pullistuu.
Mä hakkaan rattia ja pelkään, että sekin hajoaa alta pois joku päivä.
Joku päivä.
Se on hyvä päivä.
Joku päivä sitten.
Sitten joku päivä mä varmaan saan hyvitykseni.
Sitten joku päivä mä olen katunut tarpeeksi ja saan synninpäästön.
Kannattaako tuhlata elämästään vuosia saadakseen aikaiseksi neljä kappaletta, jotka kestää neljäkymmentä minuuttia. Ja kannattaako, jos siinä vaiheessa kun saa valmiiksi ne kappaleet niin menee vielä puolitoista vuotta, että joku kuulee ne?
