Kaikki unelmani ja traumani vaipuivat kryptobioosiin.
Sinne menivät muistot ja haaveet.
Ja sitten käänsin sieluni äänenvoimakkuuden täysille ja kuulin:
"Old man cleaning his gun,
voisiko ottaa osaa petokseen, pyhittäisikö tarkoitus keinot?
Kädessäni on nyt viimeinen aseeni, ennen niitä oli monia.
Tykkään pitää aseeni puhtaana,
tällaisenakin hetkenä,
kun on painamassa sitä suuhunsa ja suutelemassa piippua intohimoisesti
ja vielä viimeisen kerran painaa liipasimesta.
Sitä lähtee samalla tavalla tästä maailmasta kuin on tähän maailmaan luotukin, laukeamalla.
Mutta sitten alakerrasta kuuluu rapinaa, kolinaa ja hitaita askeleita.
Murtovaras perkele.
Ei voi olla totta.
Kukaan ei ole käynyt kylässä tämän yksinäisen miehen luona enää aikoihin,
ei sillä että olisin seuraa kaivannut,
ei sillä että olisin edes tiennyt mitä sanoa vieraalle joka oveen olisi kolkuttanut.
Monta kertaa olen punninnut mielessäni mitä sanoisin miehelle, joka ilmestyisi oveni taakse ja väittäisi olevansa poikani.
En ollut keksinyt oikeita sanoja ja katkeraksi onnekseni ei minun ollut koskaan tarvinnut sanoa edes niitä vääriä sanoja tälle miehelle.
Mutta nyt siellä alhaalla todella oli joku, kutsumaton tunkeutuja.
Ehkä ampuisinkin vielä kahdesti ennen kuolemaani, tuota vierasta ja vasta sitten itseäni.
Olin tottunut aseen käsittelijä, ehkä ainoa asia missä olin koskaan ollut hyvä oli tuhoaminen.
Tuholaisten torjunta, ongelmien hävittäminen, brutaalin ja liioitellun voiman käyttäminen ja
peruuttamattomien tekojen toteutus, niin sanotusti paikkojen siivoaminen saastasta,
se oli ollut minun business.
Mutta joskus petoksen purema on kuin kärsivällinen käärme.
Se odottaa kauan ja kun aika on oikea se iskee myrkkynsä syvälle uhriin.
