Vanki kulkee raskain askelin.
Mieli on kyllä kevyt, huoleton kun ei ajattele mitään.
Mutta askeleet ovat raskaat ja se johtuu kahleista. Vanki tietää olevansa syytön.
Tai no, niin syytön kun nyt voi olla, eihän kukaan ole täysin sataprosenttisen syytön.
Mutta silti hän on vanki.
Eikä oikeastaan ketään kiinnosta onko syytön vai syyllinen.
Hänen kuuluu olla vanki. Se on hänen roolinsa.
Vanki ei kuvittele, että hyvä käytös muuttaisi tuomiota lyhyemmäksi tai edes muuttaisi oloja paremmaksi. Ei hän siksi käyttäydy hyvin.
Hän pyrkii käyttäytymään hyvin, koska hänellä on itsekunnioitus tallella.
Hän ei halua olla roisto. Ei vaikka ketään ei kiinnosta onko hän roisto vai ei.
Hän ei ole hyvin käyttäytyvä muiden takia.
Hän tekee sen, koska uskoo siihen itse.
Ja hän tietää, että se saattaa olla typerää vankilassa,
koska ympärillä on niin paljon roistoja, jotka vain odottavat sopivaa tilaisuutta puukottaa selkään tai ylipäätään jotenkin hyötyä hänestä. Eikä se ole henkilökohtaista,
nämä roistot ovat valmiita hyväksikäyttämään ketä tahansa,
joka sattuu sopivasti olemaan hyväksikäytettävissä.
Eikä vartijoita kiinnosta, ei sellaisia taida olla olemassa oikeasti,
ei kukaan ole sataprosenttisesti vartija.
Toki sellaista voi esittää, mutta se on vain rooli ja jokainen meistä on roolinsa vanki.
Me siis olemme tavalla tai toisella kaikki vankeja.
Toisten nilkkoja painaa oikeat kahleet ja toisten kahleet ovat kytkettynä sieluun.
Ja voi näyttää oudolta, että tässä vankilassa ei ole muureja,
mutta tämä vankila onkin tämä elämä itse.
