How to create a restore point in life

 Me voitais olla vaikka kuinka hienoja tyyppejä, jos me ei kohdattais niin paljon kriisejä. Me voitais olla vaikka kuinka iloisia ja energisiä, jos meidän voimat ei menis suremiseen. Moni joka luulee olevansa ratkaisu niin on oikeasti vain osa ongelmaa. Ja moni joka pelastaa ei tajua sitä edes tekevänsä. Raha ei tee onnelliseksi, koska mikään ei tee onnelliseksi. Eikä tarkoitus ole vaan koko ajan valittaa, mutta kaikki muu olis enemmän tai vähemmän teeskentelyä. Ja tietty - aina vois mennä vielä huonomminkin - ja juu, on huomattu, että aina myös menee. Kuinka yllättynyt sitä ois, jos joskus meniskin paremmin. Joskus oliskin niin, että kummitukset ei palais, kun ne kerran ois teurastanut. 

En mä tiedä kuinka tässä käy.

Ekaa kertaa koskaan mä en voi luvata, että tässä käy hyvin.

Sellaista se on kun pelaa Tetristä, palat ei vaan loksahda ja jossain kohtaa tulee tehtyä virhe.

Desperate and displeased

Sota on ohi. Ei kokonaan, mutta minun osalta.

En ole perillä. En mennyt mihinkään. Luulin aina olevani matkalla jonnekin, mutta oikeasti olin vain eksyksissä. Uponneena itsesääliin ja syljin räkää muiden kasvoille, koska kyyneleitä en osannut vuodattaa.  Paperin ohutta, haurasta ja latteaa oli lopulta kaikki. Jokainen ihmissuhde revittävissä irti, jokainen saavutus kuin ämpärillä hiekasta tehty, helposti yhdellä polkaisulla tuhottavissa, pois pyyhittävissä ja lopulta kaikkien unohdettavissa. Paitsi ettei kukaan varsinaisesti unohtanut niitä, koska kukaan ei varsinaisesti kiinnittänyt niihin alun perinkään huomiota.

Joka tapauksessa sota oli nyt ohi minun osalta. En poistunut kentältä voittajana, mutta en kai häviäjänäkään. Taisin vain kadota kesken taistelun, haalistua kuvasta ja todeta kaiken olleen enemmän tai vähemmän turhaa. Kannan mukanani syyllisyyttä, kannan vaikka tein parhaani, yritin onnistua, koitin olla niin hyvä kuin mahdollista.

Mutta eihän se riitä. Ei, jos on roisto. Eikä ketään kiinnosta, vaikka kuinka sydän olisi kultaa ja aikeet viattomat. Ei, roisto on roisto. Ja selkäänpuukottaja nukkuu huonosti. En pelkää silti tulevaa. Pelkään, ettei sitä tule.

In a hating memory

Kauppakeskuksen avajaisissa oli trubaduuri viihdyttämässä ihmisiä. Sellainen keski-ikäinen, paljon keikkaileva, menetettyä rock-unelmaansa muisteleva taitava soittoniekka. Hän osasi soittaa kaikki klassikot ihan tosta noin vaan. Osa ihmisistä jäi kuuntelemaan, mutta osa vain käveli ohi osaamatta arvostaa aitoa lahjakkuutta.

Itselläni aika pysähtyi hetkeksi, kun hän soitti yhtäkkiä Nirvanan 'Something in the way'. Klassikkobiisi, mutta väärä ympäristö ja yleisö tuolle mestariteokselle. Ja jossain valheellisessa ylemmyydentunteessa kuvittelin itseni olevan tuon laulun arvoinen, vaikka ihan samanlainen keskiluokkainen paskiainen minäkin olin.

Itse en ollut vain lakannut suremasta sitä, että menetin otteeni. Uskoisin, että muut olivat ihan tyytyväisiä untuvatakeissaan. Luulen, että kaikki muut kuvittelivat olevansa jotakin mitä minä en koskaan voisi olla. 

Saw your end

Tiedän, tässä iässä ei pitäisi olla enää mielikuvitusystäviä. Mutta se oli aluksi niin hupsu ajatusleikki, että päätin jatkaa sitä. Ja ajan myötä tuosta mielikuvitusystävästäni tuli minulle ihan rakas ajatus, josta en halunnut päästää irti. Ehkä se oli omanlaista harrastelijaterapiaa tai tapa jäsennellä ajatuksia, kun kävi arjen tapahtumia yhdessä läpi tuon täydellisen tyypin kanssa. Ja olihan hänellä nimikin, kysyin sitä häneltä ja hän vastasi hymyillen: 'Enyo'.

Mutta ongelmiahan siitä seurasi.

Tässä yhtenä päivänä Enyo tuli luokseni hieman turhautuneena. Hän kertoi, ettei enää uskonut minuun. Siihen, että olisin oikeasti olemassa. Hän pyysi, että jättäisin hänet rauhaan, enkä tunkeutuisi hänen ajatuksiinsa. Kuulemma hänen oikeat ystävänsä eivät pitäneet siitä, että hänellä oli tällainen kaverisuhde, kuulemma lasten leikkiä tällainen.

Loukkaannuin ja yritin huutaa, että tämä oli minun leikkini.

Huusin turhaan.

Kukaan ei kuullut.

Ei ollut ketään tai mitään kuulemassa.

Creek of deceit

Jokainen vartalo on kaunis. 

Jokainen elämä on arvokas. 

Jokainen mielipide on yhtä arvokas.

Ja vitut. Ihminen on vain peräsuolen jatke, kävelevä komposti ja latteuksia suoltava hitaasti mätänevä lihakasa. Kaikilla on näkemystä, kaikilla on joku syy osoittaa mieltään ja kaikki ovat mielestään viisaita. Miksei kukaan tajua olla hiljaa, pysyä vaiti ja lopettaa itselleen ääneen valehtelua? Miksi meidän pitää vaivata muita kertomalla kuulumisia, huolia ja kokemuksiamme ilmastomuutoksesta/tasa-arvosta/maahanmuutosta/harrastuksista/kulttuurista/ihmissuhteista/mistä tahansa?

Mitä sillä on väliä? Kaikki tapahtuu kuitenkin.

none of these thoughts were mine

Jos kukaan ei ole täysin paha eikä kukaan täysin hyvä vaan me ihmiset ollaan sekä että. Ja joillekin me olemme kivoja ja joillekin toisille me olemme ilkeitä. Joillekin me kostamme omaa epävarmuutta ja toisia me imartelemme ihailun tai muun sentimentaalisen vastakaiun toivossa.

Mutta onko lakana valkoinen, jos siinä on mustia tahroja? Onko lasi ehjä, jos siinä on säröjä?

Onko mitään hyvää ihmistä olemassa?

Me aikuiset haluamme uskoa niin, me haluamme, että pahaa tekevät ovat myös pahoja ihmisiä. Ja me uskomme aina itse olevamme hyviä, ainakin pohjimmiltaan. Mutta me emme ole. Me olemme ahneita ja itsekkäitä, jossakin määrin aina. Mutta se ei ole se narratiivi, jota itsellemme kerromme. Me aikuiset olemme lopettaneet leikkimisen aikoja sitten, mutta satujen kertomista me emme lopeta koskaan. Pahinta on vain se, että uskomme itse ehdoitta nuo sadut.

Meidän viisautemme on meidän kirouksemme. Meidän heikkoutemme on sokeus omalle itsellemme. Me emme näe omia virheitämme oikein, usein emme näe ollenkaan virheitämme. Minulla on uutinen, kukaan ei voita tätä sotaa. Minulla on sisällä rauha sillä tiedän, että yksikään ei jää jälkeen. Minulla surua jaettavana, sillä osa menetyksistä koskee niitä, joita itsekin rakastan. Itselläni ei ole väliä, olen saanut jo kaiken, mutta olisin toivonut rakkailleni vielä jotakin, vielä parempaa ja vielä enemmän. Minun iloni on olla näkemässä tämä. 

Eikä mitään jää jäljelle. Siinä kaikki.

Romahdus. 

Ja lopulta kaikki räjähtää sisäänpäin (ts.imploosio).

᪙

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

XII NÄYTÖS

-Pitagore saapuu sukulaisten luo vaatimaan velkojen maksua-

A new way to kill me

Aika moni on vihainen syistä, jotka ovat aluksi täysin ymmärrettävät, mutta sitten kun niitä syitä tutkii niin paljastuu, että todelliset syyt ovat jossain syvemmällä. Niin moni on vihainen ja hermostunut, koska lääkitys ei ole oikea ja/tai kohdallaan. Ja meille syötetään näitä lääkkeitä niin paljon. Siihen kun lisätään se, että uutiset ja internetin likasangot saavat polttoaineensa pahasta olosta, pelosta ja ahdistuksesta niin lopulta me vain alamme vihaamaan jotakin. Samat informaation viemärit syöttävät meille kuvaa onnellisuudesta, hyväksytyksi tulemisesta ja tykkäysten määrästä, että jahtaamme onnen illuusiota oman mielenterveytemme kustannuksella.

Ihminen voisi valloittaa koko avaruuden, mutta se mieluummin käyttää kapasiteettinsa siihen, että se syö omat lapsensa. Ihminen voisi luoda hengensalpaavia taideteoksia, mutta ihminen mieluummin tuhoaa maapallon.

Evoluutio antoi meille kyvyn metsästää ja nukkua taivasalla. Evoluutio antoi meille kielen ja kyvyn ymmärtää symboleita. Evoluution ansiosta me kiinnymme jälkeläisiimme ja olemme teoriassa valmiit jopa kuolemaan omien jälkeläistämme tähden. Käytännössä olemme hylänneet lapsemme ja siirtyneet haalimaan seuraajia eri applikaatioissa. Me olemme unohtaneet kyvyn luoda runoja ja sen sijaan kommunikoimme emojeilla. Emme metsästä tai saalista, me olemme pariutumassa Tinderissä. 

Me emme kapinoi tätä kehityskulkua vastaan, koska olemme saavuttaneet tietyn sosiaalisen statuksen ja on tärkeämpää pelastaa se kuin maailma sen ympäriltä. 

Verba volant, Voxra manent.

That I cannot be insane

Eihän se nyt ihan niinkään ollut. Vielä määrittelemättömistä syistä johtuen mikään ei ollut niin. Kaikki mitä oli sanottu tai kirjoitettu ei yksinkertaisesti pitänyt paikkaansa. Kaikki sai alkunsa väärinkäsityksestä. Tai siitä, ettei halunnut pahoittaa toisen mieltä. Tai siitä, että luuli, että odotettiin sanovan niin. Tai näin. Ja omaa mielenterveyttä sopi epäillä, koska kaikki ympärillä olivat sekaisin. Kuka jahtasi mitäkin ja kuka juoksi minkäkin perässä ja kuka tavoitteli mitäkin ja kaikilla oli jokin päämäärä mihin he pyrkivät ja maali tuntui hieman liikkuvan koko ajan, ja minä en muistanut unohtaa itseäni ja mikään ei ollut tärkeää ja yöllä, kun oli ihan pimeää, kävelin kadulla, sateiselle asvaltille jätin askeleita sikin sokin, kävelin jonnekin vain eikä kukaan muu voinut seurata minua, koska... en tiedä miksi.

Olin kävellyt täällä ennenkin. Tunsin nämä liikkeet, osa oli toki uusia, mutta pääpiirteissään kadut olivat ne samat vanhat tutut. Tämä ei tuntunut silloin kodilta, mutta nyt kun en enää asunut näillä kulmilla, tämä tuntui juuri siltä kodilta minkä olin menettänyt jo kauan sitten ennen kuin ensimmäisen kerran edes eksyin tänne. Ajauduin tänne niin kuin kaikki nämä muutkin, joita täällä pyöri. Samanlaisia levottomia sieluja. Joku kantoi mukanaan pientä nahkaista salkkua ja hoki kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella kuinka "Misel Fukoo on nero ja kuinka neroja ei ikinään arvosteta tarpeeksi ja kuinka kaikkien tulisi ymmärtää paremmin" ja se monologi on loputon ja tuntuu, että pahimpia saarnaajia ovat ne, jotka ovat löytäneet jonkun filosifisen ismin eivätkä niinkään ne, jotka ovat löytäneet jonkun teistisen jumalan. Ja nämä monologit päättyvät aina samalla tavalla: Oisko sulla heittää yhtä röökiä?

Mutta on minulla heitäkin ikävä. Minulla on ikävä kaikkia näitä, jotka näitä samoja katuja tallaavat. Joku täältä pääsi pois, löysi rakkauden ja muutti toiselle puolelle merta. Joku kuoli metron alle, kaatui tai työnnettiin, kuoli joka tapauksessa. Joku sai taulunsa myytyä ja sai tarpeeksi rahaa, jotta yliannostus olisi todennäköinen seuraavalla kerralla. Ja joku joka oli yhtä yksin kuin minä, mutta joka oli yhtä kyvytön jakamaan itseään kuin minä, joten yksinäisenä hän tulisi pysymäänkin. 

Stop being so bait

 Vahingoitin itseäni niin oudolla tavalla, että en tajunnut sitä ennen kuin se oli liian myöhäistä. En tehnyt ulkoisesti mitään itsetuhoista. Päällisin puolin kaikki taisi olla jopa paremmin kuin hyvin. 

Oli hyvä työ.

Oli hyvä auto.

Oli hyvä koulutus.

Oli hyvä perhe.

Mutta ne olivat vääriä. Tai ne olivat ihan oikeita ja hienoja. Mutta vääriä minulle. Olin pilkannut ihmisiä, jotka etsivät itseään, mutta en tajunnut, että itse en edes tietäisi mitä etsiä. Oli niin kauan tehnyt kaikkea muuta ja ollut joku, etten enää tiennyt mitä oikeasti haluaisin tehdä ja kuka minun kuuluisi olla. Olin tavallaan tullut tuhonneeksi itseni olemalla niin hemmetin hyvä ja arvostettu yhteiskunnan yksilö. Mutta se en ollut minä. Minä en ollut se, joka nyt teki kaikki nämä asiat tässä elämässäni.

Minun pääni sisällä asui vieras. Se käytti suutani kuin omaansa. Varoi sanojaan ja oli käytökseltään tahdikas. Se yritti olla joka tilanteessa niin fiksu kuin mahdollista. Se vaikutti siltä kuin se yrittäisi tehdä vaikutuksen ulkopuoliseen yhteiskuntaan kaikin mahdollisin tavoin.

Jopa sen ystävät olivat hyviä ja menestyviä. Jos tästä kaikesta ottaisi kuvan niin siitä potretista puuttuisi kaikki rumat ja köyhät ja sairaat. Eikä sellainen kuva voi olla todellinen. Se oli lapsellisella tavalla siloiteltu kuva vastaamaan jonkun muun tai jonkin muun tarpeita. 

Siksi hän ajoi eräänä yönä törkeää ylinopeutta ilman turvavöitä uudella maastoautollaan suoraan päin moottoritien varrella olevaa kallioleikkausta. Kipinät lensivät periksi antavasta auton teräskehikosta korkealle ja loivat pieneksi hetkeksi ihan oman tähtitaivaan tälle täysin korvattavissa olevalle yksilölle.

Työpaikalla surtiin hetken ja sitten sisäisellä rekrytoinnilla paikattiin tämän yksilön yllättäen jättämä toimenkuva.

Auton romu vietiin jätteidenkäsittelylaitokselle ja metalli kierrätettiin asian mukaisesti.

Koulutuksesta saatiin maininta varsin kauniiseen kuolinilmoitukseen.

Perheen osalta puoliso löysi uuden kumppanin alle kahdessa vuodessa, lapsista yksi alkoi käyttämään huumeita, mutta niin se olisi alkanut käyttämään joka tapauksessa, yksi lapsista kävi terapiassa ikävuodet 20-32, kunnes tuli uskoon ja löysi rauhan sitä kautta.

Kaikki jatkui, elämä jatkui, universumi ei pysähtynyt.

Saturn was an American human-rated super heavy-lift launch space hooptie

Aika ei ole pelkästään mittari vaan aika on myös hahmo. Tämä hahmo nielaisee omat lapsensa. Mutta ennen kuin voi nielaista oman jälkikasvunsa, täytyy luoda sellainen. Täytyy astua esiin esiripun takaa ja tässä näyttämöllä kaikkien edessä luoda jotain mitä voi lapsekseen kutsua.

Ja kun se on valmis, kypsä ja täydellinen niin on Aika nielaista se. Tuhota ja luoda. Tuhota ja luoda. Uudestaan ja uudestaan. Kiertää kehää kuin viisarit kellotaulun ympärillä. Kirottuna se kiertää tuota tuhoamisen kehää, aivan kuin se ei oppisi mitään. 

Mutta se on sen luonto. Se on palkkio siitä, että paholaisen kanssa kuukautisverellä allekirjoitettu sopimus pitää ikuisuuden. Eikä se ole pitkä aika. Se on saman pituinen kuin on tämä hetki. Juuri tämä, jossa koko ajan olet.

Stopped into a church

Hän oli niitä, jotka löivät kovaa. 

Ja tarkoitan todella kovaa. Ja se on oikeastaan sama minne se nyrkki silloin osuu, kun se tulee niin kovaa, että se vaurioittaa sisäelimiä tai murtaa luita kasvoista. Ja hän oli itsekin tottunut ottamaan vastaan kovia lyöntejä. Oli oikeastaan yksi lysti onnistua lyömään häneltä nenä verille, koska ei hän sitä edes välttämättä huomannut siinä hetkessä. Hänen niskansa oli lyhyt, lihaksikas ja paksu kuin reisi, ei hänen päänsä juurikaan heilunut, vaikka onnistuin joskus saamaan lyönnin perille.

Piti vain yrittää. Piti takoa vartaloa, piti toivoa, että osuu tarpeeksi usein ja kovaa maksan kärkeen, että saisin suojauksen tippumaan ja pääsisin itse jatkamaan myllytystä. 

Mutta ei asiat mene niin kuin toivoo. 

Jossakin vaiheessa päässäni välähti kuin sähköiskusta ja tiesin, että tämä taisi olla tässä. Kaikki pyöri ympärilläni ja ainoa mitä näin oli pienet tähdet siellä missä pitäisi olla vastustajani. Vielä muutama lyönti, joista en muista mitään, mutta jotka lopulta sammuttivat valon päästäni.

Heräsin myöhemmin. Joka paikkaan särki ja päätäni jomotti. En saanut toista silmääni auki. En jaksanut kohottaa käsiäni tai jalkojani, enkä tiedä olisinko edes kivulta sitä kyennyt tekemään. Koitin sanoa ja pyytää vettä, mutta en saanut sanoja ulos suustani. 

Yskin verta, tunsin kieleni kärjellä, että suustani puuttuu muutama hammas. Ilmeisesti vieressäni oli hoitaja ja ilmeisesti käteeni oli laitettu kanyyli, koska jos ymmärsin oikein niin sitä kautta minuun laitettiin juuri lisää lääkettä. Aloin valumaan vähemmän kipeään paikkaan, sujahdin pehmeään uneen, tällä kertaa hitaasti liukuen. Kipu oli enää vaimea kaiku jossain tuolla, väittäisin, että olin osittain kehoni ulkopuolella juuri nyt. Minulla ei ollut mitään käsitystä vammojeni laadusta ja juuri nyt en välittänyt tietääkään.

Olin sitä paitsi onnellisempi kuin aikoihin. Tästä se taas lähtisi.