Sota on ohi. Ei kokonaan, mutta minun osalta.
En ole perillä. En mennyt mihinkään. Luulin aina olevani matkalla jonnekin, mutta oikeasti olin vain eksyksissä. Uponneena itsesääliin ja syljin räkää muiden kasvoille, koska kyyneleitä en osannut vuodattaa. Paperin ohutta, haurasta ja latteaa oli lopulta kaikki. Jokainen ihmissuhde revittävissä irti, jokainen saavutus kuin ämpärillä hiekasta tehty, helposti yhdellä polkaisulla tuhottavissa, pois pyyhittävissä ja lopulta kaikkien unohdettavissa. Paitsi ettei kukaan varsinaisesti unohtanut niitä, koska kukaan ei varsinaisesti kiinnittänyt niihin alun perinkään huomiota.
Joka tapauksessa sota oli nyt ohi minun osalta. En poistunut kentältä voittajana, mutta en kai häviäjänäkään. Taisin vain kadota kesken taistelun, haalistua kuvasta ja todeta kaiken olleen enemmän tai vähemmän turhaa. Kannan mukanani syyllisyyttä, kannan vaikka tein parhaani, yritin onnistua, koitin olla niin hyvä kuin mahdollista.
Mutta eihän se riitä. Ei, jos on roisto. Eikä ketään kiinnosta, vaikka kuinka sydän olisi kultaa ja aikeet viattomat. Ei, roisto on roisto. Ja selkäänpuukottaja nukkuu huonosti. En pelkää silti tulevaa. Pelkään, ettei sitä tule.
