Tiedän, tässä iässä ei pitäisi olla enää mielikuvitusystäviä. Mutta se oli aluksi niin hupsu ajatusleikki, että päätin jatkaa sitä. Ja ajan myötä tuosta mielikuvitusystävästäni tuli minulle ihan rakas ajatus, josta en halunnut päästää irti. Ehkä se oli omanlaista harrastelijaterapiaa tai tapa jäsennellä ajatuksia, kun kävi arjen tapahtumia yhdessä läpi tuon täydellisen tyypin kanssa. Ja olihan hänellä nimikin, kysyin sitä häneltä ja hän vastasi hymyillen: 'Enyo'.
Mutta ongelmiahan siitä seurasi.
Tässä yhtenä päivänä Enyo tuli luokseni hieman turhautuneena. Hän kertoi, ettei enää uskonut minuun. Siihen, että olisin oikeasti olemassa. Hän pyysi, että jättäisin hänet rauhaan, enkä tunkeutuisi hänen ajatuksiinsa. Kuulemma hänen oikeat ystävänsä eivät pitäneet siitä, että hänellä oli tällainen kaverisuhde, kuulemma lasten leikkiä tällainen.
Loukkaannuin ja yritin huutaa, että tämä oli minun leikkini.
Huusin turhaan.
Kukaan ei kuullut.
Ei ollut ketään tai mitään kuulemassa.
