Kauppakeskuksen avajaisissa oli trubaduuri viihdyttämässä ihmisiä. Sellainen keski-ikäinen, paljon keikkaileva, menetettyä rock-unelmaansa muisteleva taitava soittoniekka. Hän osasi soittaa kaikki klassikot ihan tosta noin vaan. Osa ihmisistä jäi kuuntelemaan, mutta osa vain käveli ohi osaamatta arvostaa aitoa lahjakkuutta.
Itselläni aika pysähtyi hetkeksi, kun hän soitti yhtäkkiä Nirvanan 'Something in the way'. Klassikkobiisi, mutta väärä ympäristö ja yleisö tuolle mestariteokselle. Ja jossain valheellisessa ylemmyydentunteessa kuvittelin itseni olevan tuon laulun arvoinen, vaikka ihan samanlainen keskiluokkainen paskiainen minäkin olin.
Itse en ollut vain lakannut suremasta sitä, että menetin otteeni. Uskoisin, että muut olivat ihan tyytyväisiä untuvatakeissaan. Luulen, että kaikki muut kuvittelivat olevansa jotakin mitä minä en koskaan voisi olla.
