Hän oli niitä, jotka löivät kovaa.
Ja tarkoitan todella kovaa. Ja se on oikeastaan sama minne se nyrkki silloin osuu, kun se tulee niin kovaa, että se vaurioittaa sisäelimiä tai murtaa luita kasvoista. Ja hän oli itsekin tottunut ottamaan vastaan kovia lyöntejä. Oli oikeastaan yksi lysti onnistua lyömään häneltä nenä verille, koska ei hän sitä edes välttämättä huomannut siinä hetkessä. Hänen niskansa oli lyhyt, lihaksikas ja paksu kuin reisi, ei hänen päänsä juurikaan heilunut, vaikka onnistuin joskus saamaan lyönnin perille.
Piti vain yrittää. Piti takoa vartaloa, piti toivoa, että osuu tarpeeksi usein ja kovaa maksan kärkeen, että saisin suojauksen tippumaan ja pääsisin itse jatkamaan myllytystä.
Mutta ei asiat mene niin kuin toivoo.
Jossakin vaiheessa päässäni välähti kuin sähköiskusta ja tiesin, että tämä taisi olla tässä. Kaikki pyöri ympärilläni ja ainoa mitä näin oli pienet tähdet siellä missä pitäisi olla vastustajani. Vielä muutama lyönti, joista en muista mitään, mutta jotka lopulta sammuttivat valon päästäni.
Heräsin myöhemmin. Joka paikkaan särki ja päätäni jomotti. En saanut toista silmääni auki. En jaksanut kohottaa käsiäni tai jalkojani, enkä tiedä olisinko edes kivulta sitä kyennyt tekemään. Koitin sanoa ja pyytää vettä, mutta en saanut sanoja ulos suustani.
Yskin verta, tunsin kieleni kärjellä, että suustani puuttuu muutama hammas. Ilmeisesti vieressäni oli hoitaja ja ilmeisesti käteeni oli laitettu kanyyli, koska jos ymmärsin oikein niin sitä kautta minuun laitettiin juuri lisää lääkettä. Aloin valumaan vähemmän kipeään paikkaan, sujahdin pehmeään uneen, tällä kertaa hitaasti liukuen. Kipu oli enää vaimea kaiku jossain tuolla, väittäisin, että olin osittain kehoni ulkopuolella juuri nyt. Minulla ei ollut mitään käsitystä vammojeni laadusta ja juuri nyt en välittänyt tietääkään.
Olin sitä paitsi onnellisempi kuin aikoihin. Tästä se taas lähtisi.
