Helposti voisin rakastaa ketä tahansa.
Jokaista tapaamani ihmistä ja varmasti niitäkin, joita en vielä tavannut.
Uskon, että meistä kaikista löytyy jotain kaunista, rakastamisen arvoista.
Uskon, että vaikka kuinka erilaisia olemmekin, niin sisällämme on jotain puhdasta, vilpitöntä ja suorastaan jumalaista.
Ja sitä valoa minä rakastan meissä jokaisessa.
Se on se mikä meitä yhdistää ja tekee meistä samanlaisia. Vaikka olemme muuten erilaisia; nuoria, vanhoja, rumia, kauniita - miten ikinä keksimmekin kuvata toisiamme niin se puhdas valo sisällämme tekee meistä lopulta samanlaisia. Samanarvoisia ja samastuttavia.
Luulen, että se on sitä tähtien syntymästä ylijäänyttä energiaa.
Ja se on meidän sisällä pakkautuneena. Me voimme olla ulkoisesti ja tekojemme puolesta hyvinkin erilaisia ja helposti kaikki huomiomme siihen kiinnittyy.
Mutta se ei poista sitä totuutta, että olemme kaikki rakastettavia ja rakkauden arvoisia.
Me voimme kohdata toisemme sen valon kirkkaudessa ja kylpeä ja vahvistua sen avulla.
Toisilla se on vain piilossa. Syvällä murheiden ja huolien alla.
Se saattaa jäädä syyllisyyden varjoon, jos ei ole havahtunut sen olemassa oloon.
Ja minä olen nähnyt sen.
Olen nähnyt meissä jokaisessa sen kirkkauden.
Ja siksi minä rakastan jokaista.
Ja kun rakkauden päästää irti niin sitä ei voi pysäyttää.
Se myrskyaallon lailla vyöryy ylitsemme.
Se peittelee meidät lämpöisesti ja kantaa mukanaan kohti tulevaa. Eikä meidän tarvitse enää pelätä.
Minä uskon rakkauteen. Minä uskon, että luottamalla rakkauteen se tekee meistä voittamattomia.
Se suojaa pahalta. Minä voin helposti rakastaa kaikkea.
Eläimiä, kasveja ja luontoa kaikessa sen arvaamattomassa vaiston varaisuudessa.
Minä voin ilman epäröintiä rakastaa ihmisen luomia kaupunkeja ja kyliä.
Kirkkoja siellä sun täällä ja tuomioistuimia, jotka vanhemman lailla koittavat meitä kaidalla polulla pitää. Minä rakastan tätä maata jalkojen alla, meriä, metsiä ja vuorten jyrkänteitä. Minun rakkauteni ei rajoitu tähän. Se leviää koko taivaan kannen alle ja päälle. Tähdet, kuut ja itse avaruuden pimeys on minun rakkauteni tavoitettavissa. Ja minä rakastan sitä mitä me saamme aikaan.
Me teemme toisemme onnellisiksi. Me teemme runoja ja lauluja elämän ihanuudesta.
Me olemme luoneet niin paljon mitä voi rakastaa.
Ja minä rakastan kohdata ihmisen, kuulla mitä hän minulle opettaa ja vastaavasti yhtä paljon kertoa mitä minä luulen tietäväni. Minä rakastan tulla kuulluksi. Minä rakastan, kun saan toisen silmissä valon syttymään. Minä rakastan joka hetkeä senkin jälkeen. Minä rakastan kuinka ihminen alistuu vallan alle.
Minä rakastan sitä, kun ei tarvitse pakottaa ketään tottelemaan, vaan ihminen haluaa palvella.
Minä suorastaan huumaannun siitä. Minä en saa siitä tarpeekseni. Minä luultavasti poltan aivoistani reseptorit turtuneeksi tällä kaikella rakkaudella. Ja minä rakastan elvyttää väsymättömän mieleni kaikilla niillä huumeilla mitä ihminen on viisaudessaan keksinyt. Minä kuulen enkelien laulut ja minä näen taivaan paratiisin vain yhden pillerin voimalla. Minä en pelkää astua alas helvettiin, kun olen ottanut väärästä pullosta kulauksen. Minä rakastan kaikkea sitä mihin tämä vie.
Minä rakastan sitä siksi, kun tiedän, että minun ei tarvitse mennä sinne yksin. Vaan mukanani on monta. Liian monta.
