Merivesi oli jäähtynyt viisitoista-asteiseksi.
Tuollaista lämpöä sietää jonkin aikaa.
Toisaalta, jos joutuu olemaan veden varassa niin tuo on kuitenkin sellainen lämpötila,
että se lopulta pystyy tappamaan vahvimmankin ihmisen.
Silti hän on siellä. Sukelteli ja kävi välillä pinnalla.
Hän teki pitkiä lenkkejä meressä, ja niin kaukana, että se ei ollut enää välttämättä järkevää.
Mutta sellainen hän oli. Hän kaipasi meren luomaa illuusiota äärettömyydestä.
Vedessä hän pystyi menemään joka suuntaan,
olla melkein painoton ja kokea jotain samanlaista mitä avaruudessa kosmonautit kokevat.
Pinnan alla hän tunsi olevansa vapaa.
Hän uskoi, ettei häntä voitaisi saada kiinni kunhan vain hän pääsisi tarpeeksi kauas rannasta.
Yksinäisyyden kauneus on täydellisimmillään silloin,
kun hän oli niin kaukana rannasta, että joka suunnassa näkyi horisontissa vain merta.
Ja vaikka meri oli armoton, ja vaikka myrsky saattoi yltyä milloin vain, oli meri myös antelias.
Se tarjosi ruokaa loputtomasti. Se tarjosi virtauksia, joiden myötä saattoi uida kauas nopeasti,
ja se yhdisti lopulta koko maapallon yhdeksi.
Mutta ei hän tiennyt, että lopulta ilkeät ihmiset iskisivät rautatangon hänen sydämensä läpi,
ja nostaisivat hänet sen varassa laivan kannelle.
Hänestä tulisi vain yksi uusi saalis noille ahneille.
Mutta ei hän miettinyt sellaista, ja miksi olisikaan.
Ei tappajan kuulu miettiä kohtaloaan.
Eikä tappajan kuulu osata ennustaa omaa loppuaan.
