Aivan käsittämättömiä väittämiä.
Kaikkea murinaa.
Ihmiset tulevat ja sanovat mitä pitää tehdä ja olla.
Murahteluja mitä ei voi tulkita.
Ja kiire, kaikilla on kiire.
Syvää ja raskasta hengitystä nenän kautta.
Uusia lomakkeita, uusia ohjeita, uusia toimintamalleja.
Tukahdettua huutoa.
Ja näillä kaikilla on hätä. Jokin on hätänä.
Hengitys vinkuu ja rohisee.
Mitään syytä ei kerrota, pitää toteuttaa.
Enää happi ei kulje palleaan asti.
Kaikki koneet kaatuu, ohjelmat jumittaa.
Hengitys salpautuu.
Meidät on ahdettu samaan karsinaan. Me odotamme teuraalle pääsyä. Me emme kapinoi. Me emme uskalla. Me pelkäämme jokaista puhelimen pirahdusta. Me emme halua avata silmiä. Me emme halua tuntea, nähdä, kuulla, haistaa. Me haluamme vain olla pimeässä, maata lattialla ja painaa naama vasten lattialautoja, että tuntee jos joku kävelee kohti.
Ja tästä meitä palkitaan.
