Kuinka vähän me oikeastaan tunnetaankaan meidän rikoskumppaneita.
Me kyllä luotetaan niihin, mutta eihän me oikeasti tiedetä niistä mitään.
Me pysytään uskollisina niille ja mennään vaikka vankilaan niiden puolesta.
Mutta ei me silti tunneta niitä.
Me tiedetään missä ne on ollu ja mitä ne on tehny.
Mutta ei me tunneta.
Koska me ei mietitä itse.
Me ei mietitä sitä asiaa.
Meille riittää, että meidän rikoskumppanit ei ärsytä meitä liikaa.
Niin kauan kaikki on hyvin.
Mutta sitten...
Jos meillä palaa pinna niin vaikka kyseessä ois kuinka lahjakas roisto tahansa niin me aika helpolla annetaan iltapalaksi lyijyä koko lippaallinen.
Parempi kun ei mietitä.
