Tiberius & Gaius Gracchus

Poliittisia kohuja on kiva seurata sivusta. Milloin joku poliitikko on vuosia sitten kirjoittanut jotain jonnekin hämärään blogiin tai milloin joku poliitikko on tanssinut humalassa. Tällaisia juttuja media tarjoilee ja nähtävästi näitä kansa haluaa kuulla ja nähdä. Harmillisen vähän sen sijaan saa lukea juttuja hiljaisesta varallisuuden siirtomekanismista.  

Kyseessä on "ikiliikkuja" joka varmistaa sen, että rikkaat rikastuvat aina. Ja kukaan yksittäinen henkilö ei ole tätä tekemässä. Olennaista sen sijaan on se, että mitkään tahot yksissä tuumin eivät ole tätä pysäyttämässä tai edes jarruttamassa.

Otetaan kolhuja saanut ruuvimeisseli käteen ja puretaan tuon systeemin koneisto paloihin niin se on helpompi ymmärtää.  

Rahapolitiikan virallinen tavoite:

Keskuspankit (EKP, Fed jne.) lupaavat tehtäväkseen hintavakauden (inflaation hallinta) ja talouden tasapainottamisen. Korkoja lasketaan, jotta yritykset investoisivat, kotitaloudet uskaltaisivat kuluttaa ja ottaa lainaa ja näin talous pysyisi kasvussa. Sehän on kivaa, palkat nousevat ja ihmisillä on varaa ostaa pikamuotia ja käydä ravintoloissa syömässä, eihän tässä voi olla mitään vikaa. Markkinataloudessa on vain se huono puoli, että kaikki tuo johtaa myös hintojen nousuun. Sitten onkin pakko nostaa korkoja, jotta inflaatio ei karkaa käsistä.

 

Käytännössä vaikutukset näkyvät siis näin:

 
Kun on alhaiset korot → velkaantuminen lisääntyy: ihmiset ottavat isoja lainoja (asunto, auto, yritys). Kun koittaa korkojen nousu → maksukyvyttömyys lisääntyy: kun korot nousevat, monet ihan tavalliset ihmiset joutuvat myymään omaisuuttaan, käyttämään säästöjään lainanmaksuihin ja luopumaan toisinaan pakon edessä ainakin osasta omaisuudestaan. Kuka tästä hyötyy? -Tietenkin ne varakkaat, joilla on likviditeettiä (käteistä, sijoituksia), voivat ostaa esimerkiksi pakkomyyntikohteet halvalla ja tehdä pörssissä ostoja edullisesti, kun yhtäkkiä ihmiset myyvät pakosta osakkeitaan. 

Onko tämä kaikki tarkoituksellista?

Virallisesti ei. Keskuspankit eivät myönnä pyrkivänsä keskittämään varallisuutta. Mutta ei keskuspankkien tarvitsekaan myöntää. Sillä tässä markkinataloudessa on rakenteellinen vinouma. Rahapolitiikka hyödyttää aina eniten niitä, joilla jo on pääomia. Kun korot laskevat, varallisuusarvot (osakkeet, kiinteistöt) nousevat → miljardöörit rikastuvat suhteessa enemmän. Ja kun korot nousevat, pienituloiset velalliset kärsivät eniten → heiltä siirtyy omaisuutta varakkaille. Eli kaikissa talouden suhdanteissa rikkaimmilla on mahdollisuus hankkia lisää omaisuuseriä. Ja tätä voisi kuvata ikään kuin hiljaiseksi varallisuuden siirtomekanismiksi. Kenenkään ei tarvitse ottaa tästä vastuuta tai tuntea syyllisyyttä, tämä mekanismi toimii itsestään.

Mitä kriittiset taloustieteilijät sanovat tästä kaikesta? Jotkut taloustieteilijät kutsuvat tätä “luokkasodaksi korkojen kautta”.

Toiset sanovat, että se ei ole salaliitto vaan järjestelmän sisäänrakennettu ominaisuus: raha itsessään palkitsee niitä, joilla jo on sitä.

Yhteenveto: Rahapolitiikka ei ehkä tietoisesti pyri keskittämään varallisuutta, mutta sen rakenteellinen logiikka tekee juuri sen. Lopputulos on sama kuin jos se olisi suunniteltu niin.

Ja jotta tämä ei jäisi tähän niin olemassa myös aktiivista poliittista päätöksentekoa tätä vauhdittamassa. Esimerkkejä olisi monia, mutta otetaan suht tuore käsittelyyn ja miksi se on varallisuuden keskittämistä?

Osakesäästötilin (OST) sisällä voi tehdä osakekauppaa ilman veroseuraamuksia. Aiemmin maksisumma mitä sinne voi tallettaa oli 50.000 euroa. Vuodesta 2024 lähtien sinne on voinut tallettaa 100.000 euroa. Ja tämä hyödyttää eniten niitä, joilla on varaa sijoittaa.

Jos pystyt siirtämään kymmeniä tuhansia euroja sijoituksiin, olet jo valmiiksi varakkaampi keskivertokansalaiseen verrattuna.
100 000 €:n raja ei tuo mitään uutta hyötyä pienituloiselle, joka ei saa säästöön edes muutamaa sataa kuussa. Samaan aikaan vuonna 2024 tehtiin leikkauksia työttömyysturvaan (monien muiden leikkausten ohella).
Lopputulos tästä kaikesta on seuraavanlainen. Leikkaukset työttömyysturvaan kohdistuvat suoraan niihin, joilla on vähiten varallisuutta ja eniten riippuvuutta perusturvasta.

Ylin 10 % saa entistä edullisemmat verovapaat mahdollisuudet kasvattaa varallisuuttaan.
Alin 10–20 % menettää ostovoimaa ja turvaa, mikä heikentää heidän mahdollisuuksiaan säästää tai sijoittaa tulevaisuudessa.

Tämä kasvattaa varallisuuseroja → varallisuus keskittyy entistä enemmän niille, joilla sitä jo on.

Tällä kaikella on lisäksi merkittävä symbolinen sanoma.
Se viestii, että “sijoittaminen” nähdään palkittavana hyveenä, mutta “työttömyys” rangaistavana heikkoutena. Järjestelmä siis ei vain siirrä rahaa, vaan rakentaa moraalista hierarkiaa varallisuuden ympärille.

Tämä on poliittinen versio siitä, mistä puhuttiin hiljaisen varallisuuden siirtomekanismin kohdalla: ei ehkä suoraan suunniteltu salaliitto, mutta päätösten rakenne tekee saman – varakkaiden asema vahvistuu, köyhien heikkenee.

 Puhutaan vielä keskuspankeista ja otetaan tarkasteluun suurin ja kaunein eli FED. 

FEDin rakenne on mielenkiintoinen. FED ei ole täysin valtiollinen laitos, mutta ei myöskään yksityinen pankki. Se on omistukseltaan hybridi: Keskuspankin “poliittinen” osa on julkinen (Board of Governors, presidentin nimittämät jäsenet, jotka senaatti vahvistaa). Lisäksi on 12 alueellista Federal Reserve Bankia, jotka ovat juridisesti eräänlaisia yksityisiä yhtiöitä. Niiden “osakkeet” omistavat jäsenpankit (yksityisiä liikepankkeja).

No miten tämä käytännössä toimii? Jäsenpankkien on pakko omistaa osakkeita alueellisessa FED-pankissa, jos ne haluavat kuulua järjestelmään. Mutta nämä osakkeet eivät anna tavallista omistajan valtaa. Ne eivät esimerkiksi oikeuta myymään osuutta tai keräämään rajatonta osinkoa. Laki määrää, että osinkotuotto on rajoitettu (nykyään noin 6 %). Käytännössä suurimmat amerikkalaiset pankit (JPMorgan Chase, Citibank, Bank of America jne.) ovat näitä osakkeenomistajia.

Tiivistetään hieman, jotta saadaan tämä himmeli jotenkin hahmotettua. FEDin johto (Board of Governors) on siis valtion kontrollissa. Ja FEDin alueelliset pankit ovat jäsenpankkien omistamia, mutta vahvasti säädeltyjä. Lopputulos on sellainen, että FED on julkisen ja yksityisen hybridi, mikä tekee siitä epäluulojen kohteen.

Siksi jotkut sanovat “pankit omistavat FEDin”, toiset sanovat “valtio omistaa FEDin”. Totuus on: molemmat omistavat palasia siitä, mutta kumpikaan ei täysin. Ja koska FED on vahvasti kytköksissä niin valtioon kuin yksityiseen puoleen on syytä kysyä, että eikö tämä yksityinen omistus FED:ssä johda siihen, että FED:n kannattaa harrastaa sellaista rahapolitiikkaa, joka palkitsee omistajia "hiljaisen varallisuuden siirtomekanismin" kautta? Ja eikö varakkaimmilla ole mahdollisuus antaa vaalirahoitusta sellaisille henkilöille, jotka tukevat tätä varallisuuden keskittymistä sitten aikanaan kun pääsevät vaalien kautta poliittiseen valtaan? Köyhät eivät muutenkaan äänestä, joten heitä ei tarvitse tässä leikissä kuunnella. 

Ja vastaus on tosi yksinkertainen. 

Juuri tähän pisteeseen monet kriittiset taloustieteilijät ja aktivistit päätyvät: rahapolitiikan logiikka ruokkii itseään.

On selvää, että FED:n ja omistajien intressit kohtaavat, eivät välttämättä virallisissa kokouksissa, mutta viimeistään golfkentällä. Vaikka siis jäsenpankkien “osakeomistus” ei anna klassista valtaa, ne ovat kuitenkin sisällä järjestelmässä ja pitää muistaa, että kokouspöydässä ei istu pankki vaan siellä on aina nahkatuolin päällä ihminen. Ihminen, jolla on kytkökset ja intressit. Eli koska rahapolitiikan sivuvaikutukset (kuten varallisuusarvojen nousu alhaisten korkojen aikana) hyödyttävät eniten niitä, joilla jo on suuria sijoitusomaisuuksia → järjestelmä palkitsee omistajiaan rakenteellisesti. FED ei ehkä tietoisesti “pelaa pankkien ja niiden omistajien pussiin”, mutta sen ratkaisut osuvat systemaattisesti samaan suuntaan kuin pankkien ja niiden omistajien edut.

Mutta olihan tässä vielä se, että FED:ssä on se julkinen puoli. Se mikä on poliitikkojen hallinnassa. Eihän tässä voi olla mitään riskiä, koska eihän ihmiset äänestä huonoja vaihtoehtoja... Vaaleissa nykyaikana on vain yksi ongelma. Nimittäin raha. Kampanjointi maksaa tolkuttomasti. Vaalirahoituksen kytkös astuu tässä kohtaa näyttämölle. Suurimmat pankit, sijoitusrahastot ja miljardöörit voivat käyttää vaalirahoitusta varmistaakseen, että poliitikot nimittävät “oikeanlaisia” ihmisiä FEDin johtoon tai muutenkin tukevat nykyistä rahajärjestelmää. Tämä ei ole “savuavat aseen” -tyyppistä korruptiota, vaan hiljaista vaikutusvaltaa: se, mitä pidetään “vastuullisena talouspolitiikkana”, sattuu olemaan sama, mikä hyödyttää varakkaimpia.

Ei unohdeta köyhiä, kuunnellaan heidän näkökulma vielä. Tutkimukset vahvistavat kamalan tosiasian: köyhät äänestävät vähemmän. Tämä tarkoittaa, että heidän äänensä eivät paina yhtä paljon, joten poliitikoilla ei ole yhtä suurta painetta tehdä heitä hyödyttäviä päätöksiä. Lopputulos on se, että nykyjärjestelmässä ei ole tasapainottavaa voimaa, vaan vaikutusvalta kasaantuu niille, jotka jo omistavat sekä pääoman että poliittiset verkostot.

 Näin muodostuu ikiliikkuja: rahapolitiikan sivuvaikutukset + vaalirahoitus + köyhien passiivisuus = hiljainen varallisuuden siirtomekanismi, joka näyttää luonnonlailla etenevältä, vaikka se on poliittinen ja ihmisten luoma järjestelmä. 

 Ja vaikka tuossa purtiin kulmahampailla FED:n rakennetta niin aika näppärä se on EKP:nkin rakenne. Johdossa on paljon entisiä poliitikkoja, lähinnä entisiä ministereitä. Tämä voisi herättää keskustelua siitä, missä määrin poliittinen tausta vaikuttaa rahapoliittisiin päätöksiin. Ja jos olisi voimia niin tutkittaisiin vielä millaista on “soft corruption” tai “influence laundering”. Lyhyesti siitä voi mainita sen, että se on epäsuoraa korruptiota. Siinä ei lahjota suoraan poliitikkoa vaan hänen lähipiiriään. Nämä epäsuorat lahjukset, joita kutsutaan usein kolmannen osapuolen hyödyksi, voivat olla jopa kierompia kuin suorat. Ne ovat taitavasti naamioitu. Poliitikko voi sanoa rehellisesti: “Minä en ole saanut rahaa.” Totta – mutta joku läheinen on saanut.

Lisäksi näiden todistamisen vaikeus on suuri. Lahjuksen osoittaminen rikolliseksi vaatii yleensä, että voidaan näyttää toteen suora vaihdanta (“raha → päätös”). Jos hyöty ohjataan vaimolle, lapselle, serkulle, jopa ystävän yritykselle, ketju on paljon vaikeampi todistaa.

Eikä pidä väheksuä kulttuuria, joka tekee tämä hyväksyttäväksi. On ihan arkipäivää, väittää rahaliikenteen olevan “verkostojen tukemista” tai “hyväntekeväisyyslähtöistä lahjoittamista”, vaikka oikeasti nämä toimivat kulisseina. Se, mikä yhdessä kontekstissa olisi korruptiota, toisessa yhteydessä se voidaan nähdä vain “suosimisen” tai “verkostojen” seurauksena.''

 

Mitään uutta tässä ei ole. Esimerkkejä löytyy ainakin jo Antiikin Roomasta lähtien mitä seuraa, kun varallisuus keskittyy liikaa. Kun varallisuutta keskitetään poliittisilla päätöksillä niin eriarvoisuus kasvaa. Tämä luo yhteiskuntaan kasvavaa katkeruutta ja epäluottamusta järjestelmää kohtaan. Historia opettaa, että tällainen kehitys voi murentaa demokratiaa ja avata oven populismille, autoritaarisuudelle tai suoranaiselle väkivallalle.

Oliko tämä kaikki vain vihaista vallankumouspuhetta vai onko näitä asioita tutkittu? Jos siis kaipaat lisää lukemista niin Economic inequality is a strong predictor of democratic erosion — tutkimus PNAS-julkaisussa osoittaa, että tuloerot korreloivat vahvasti demokratian heikkenemiseen niin kehittyneissä kuin kehittyvissä maissa.

Taloudellinen eriarvoisuus laskee demokratian tukea yksilötasolla — sekä objektiivinen että subjektiivinen eriarvoisuuden kokemus heikentää demokratiaan uskoa .

Pääoman tuotto ylittää talouskasvun — Thomas Piketty osoittaa kirjassaan Capital in the Twenty-First Century, että tämä dynamiikka johtaa varallisuuden keskittymiseen ja heikentää demokratiavalmiutta.

Rikkaiden vaikutusvallan ongelma — Tutkimus (Princeton ja Northwestern) osoittaa, että varakkaiden intressit näkyvät enemmän kuin tavallisen kansalaisen, mikä heikentää tasa-arvoista poliittista osallistumista.

 Jakavan verojärjestelmän vaikutus — Tutkimus 37 OECD-maassa (panela-data) osoittaa, että progressiivinen verotus ja julkiset menot voivat vähentää tuloeroja jopa 22 % .

 Kuitenkin institutionaalinen kyvykkyys vaikuttaa siihen, miten tehokkaasti eriarvoisuutta pystytään vähentämään.

Uskottavuus rikkaiden vallasta — Artikkeli The Guardianissa nostaa esiin Bidenin varoitukset oligarkiasta ja miljardöörien vaikutusvallasta politiikassa ja yhteiskuntaan.

Plutopopulismi Yhdysvalloissa — Vox-artikkeli tuo esiin, miten demokratia kamppailee eriarvoisuuden ja miljardöörien vaikutusvallan takia.

 

Näyttö osoittaa selkeästi, että taloudellinen eriarvoisuus ja varallisuuden keskittyminen heikentää demokratian legitimiteettiä ja kansalaisten sitoutumista sekä tarjoaa taloudelliselle eliitille suhteellista poliittista ylivaltaa. Eihän tähän oikein ole muuta vastalääkettä kuin tehokkaat ja institutionaalisesti toimiva politiikka. Käytännössä se tarkoittaa progressiivista verotusta ja vahvoja julkisia palveluita tasa-arvon edistämiseksi. 

 

Ja tässä on syy miksi minkään hallituksen ei kannata pyrkiä täydelliseen työllisyysasteeseen, koska niin kauan kun keskiluokalla on pelko pudota alemmas ei synny kapinaa eliittiä kohtaan. Täystyöllisyys on eliitin näkökulmasta uhkaava tila. 
Pelko pitää kansan kurissa paremmin kuin laki ja järjestys. Jos ihmisillä on aina riski pudota alemmas, he sietävät myös eriarvoisuutta paremmin. Pelko työttömyydestä tekee keskiluokasta varovaisen ja vähemmän halukkaan haastamaan järjestelmää.

Pääoma ei halua luopua harvoista valttikorteistaan, työnantajien neuvotteluvoimasta pidetään kiinni. Järjestelmä tarvitsee "työttömyysreservin", sillä se pitää palkat kurissa ja osinkovirrat tasaisina.

 Jos kaikilla olisi töitä, työntekijöiden neuvotteluvoima kasvaisi, palkat nousisivat ja eliitin voitot pienenisivät.

Täystyöllisyyden poliittinen riski on myös olemassa, tämä ei ole siis pelkkä pääoman peikko. Historia osoittaa, että tilanteissa, joissa kansalaisilla on turvattu toimeentulo ja liikkumatilaa (esim. hyvinvointivaltion kulta-ajat), syntyy myös voimakkaampia kansanliikkeitä ja protestikulttuuria.

Kun perusturva on olemassa, ihmiset uskaltavat ottaa riskejä — myös poliittisia.

Seurauksena tästä kaikesta on se, että hallitukset (tai tarkemmin: niiden taustalla olevat taloudelliset voimat) eivät välttämättä tietoisesti päätä pitää työttömyyttä yllä.
Mutta käytännössä talouspolitiikan valinnat (korkojen nosto, julkisten menojen leikkaukset, työttömyysturvan heikennys) luovat aina tietyn “kurinpidollisen” työttömyyden tason, joka hyödyttää eliittiä.
Ja tämä on se “näkymätön sopimus” pääoman ja poliitikkojen välillä. Tässä toki pitää olla tarkkana, koska liian korkea työttömyys ja siitä on usein seurauksena yhteiskunnallinen kaaos ja kapina. Toisessa äärilaidassa täystyöllisyys, jolloin seurauksena palkkavaatimukset kasvavat ja mahdollisesti eliitin vallan haastaminen alkaa konkretisoitumaan. Parasta on siis tavoitella kohtalaista työttömyyttä. Se on taloudelliselle eliitille optimaalinen, koska pelko pitää ihmiset kuuliaisina, mutta järjestelmä säilyy vakaana.