Tales from the categorical imperative's crypt

 Kauhutarinoissa on monta ongelmaa. Aloitetaan isoimmasta, lopullisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä. Raamattu määrittelee paholaisen ja oletetaan, että se pitää paikkansa. Herää tosin kysymys miksi paholainen taistelee vastaan, kun kyseisessä kirjassa on kerrottu lopputulos. Taistelu on sinänsä turha. Ja tämä on vähän paradoksaalinen kysymys, koska se koskettaa koko kristillisen demonologian sisäistä logiikkaa — ja oikeastaan koko predestinaation ongelmaa.

Jos lähdetään siitä, että Raamatun kuvaama paholainen tuntee kirjoitetun lopputuloksen ja tietää häviävänsä, niin loogisia selitysvaihtoehtoja on muutama:

1.Paholainen ei usko Jumalan ilmoitusta

• Hän voi ajatella, että profetiat ovat Jumalan “propagandaa” eivätkä kiveen hakattu todellisuus.

• Saatana voisi siis nähdä itsensä kapinallisena, joka pystyy muuttamaan historian kulun — vähän kuin kapinallinen sotilas, joka ei usko vihollisen sodan voittopropagandaa.

2. Paholainen tietää lopputuloksen, mutta ei välitä

• Jos hänen perusluonteensa on täydellinen ylpeys ja viha, niin hän voi haluta vain tehdä mahdollisimman paljon tuhoa, vaikka tietää häviävänsä.

• Tämä muistuttaa itsetuhoista “jos minä en saa voittaa, ei kukaan saa” -mentaliteettia.

3. Paholainen on sidottu rooliinsa

• Raamatussa paholainen ei ole vain vapaa toimija, vaan myös osa Jumalan sallimaa suunnitelmaa.

• Hänen on “pelattava osansa” lopun aikojen draamassa, koska koko kosminen näytelmä vaatii sitä. Tämä tekee hänestä ikään kuin tragedian hahmon, joka ei voi paeta kohtaloaan. Tämä tosin herättää kysymyksiä Jumalan motiivista, mutta palataan siihen myöhemmin.

4. Paholainen ei koe häviävänsä

• On mahdollista, että hänen mittarinsa voitolle ja tappiolle eivät ole samat kuin Jumalan.

• Jos hän saa mukaansa suuren määrän ihmisiä, hän voi nähdä sen “osavoittona” tai jopa todellisena tavoitteena, riippumatta omasta kohtalostaan.

5. Paholainen on itsepetoksen mestari

• Klassisen teologian mukaan Saatana on valehtelija myös itselleen.

• Hän voi elää siinä harhassa, että jokin vielä kääntyy hänen edukseen, vaikka “käsikirjoitus” näyttää muuta.

  Se mikä tästä tekee tarinallisesti kiehtovaa on, että jos paholainen tietää häviävänsä mutta jatkaa silti, hänestä tulee äärimmäisen traaginen hahmo — vähän kuin Macbeth, joka etenee kohti varmaa tuhoa mutta ei voi pysähtyä, koska oma ylpeys ja luonne eivät anna periksi. 

 Meiltä puuttuu kristallipallo, joten emmehän me tiedä miten käy Jumalan ja paholaisen välisessä kamppailussa. Voihan olla, että paholainen voittaakin (ei kai hän muuten jaksaisi taistelua käydä). Jos siis käännetään koko raamattumyytti ympäri ja oletetaan, että paholainen voittaa ja Jumala häviää, niin silloin mennään alueelle, jota Raamattu ei tietenkään koskaan käsittele. Mutta voimme turvautua järkeen ja logiikkaan, piirtää suoran, kun tiedämme pari alkupistettä tälle janalle. 

1. Kosmisen sodan jälkeinen tyhjyys

Kun Jumala on poissa, katoaa myös luomakunnan ylläpitävä voima. 

Kaikki alkaa ehkä hiljalleen purkautua: aika, avaruus, fysiikan lait.
Paholainen jää yksin universumiin, joka kylmenee ja hiljenee. 

Ei ole enää mitään, mikä tuottaisi elämää.
Tämä johtaa siihen, että hänen “voittonsa” muuttuu nopeasti merkityksettömäksi. Hän on valloittanut kaiken, mutta kaikki on kuollutta.

2. Ihmiskunta ei ole pääruoka

Jos paholainen näkee ihmiset vain “irtokarkkina”, 

niin he eivät koskaan olleet hänen todellinen vihollisensa.
Hänen todellinen taistelunsa oli Jumalaa vastaan, 

ja ihmiset olivat lähinnä nappuloita ja huvittavaa välipalaa.
Kun Jumala on poissa, ihminen menettää tarinallisen merkityksen, eikä paholaisella ole enää edes sitä pientä huvia. Minun on vaikea nähdä, että paholainen pitäisi yllä ihmiskuntaa huvikseen, kun päävastustaja on saatu pois pelistä. Edellyttäisi halua hoivaan ja huolenpitoon paholaiselta ja se ei sovi hänen persoonaansa.

3. Voiton jälkeinen identiteettikriisi

Paholaisen koko olemassaolo on rakentunut kapinan varaan. 

Jos ei ole enää ketään, jota vastustaa, mitä jää jäljelle?
Lopulta hän voi huomata olevansa ainoa olento, joka pystyy luomaan uuden maailman, mutta hänen “luomiskielensä” on tuho ja turmelus.

Tästä voisi tulla absurdin synkkä tarina, jossa hän harhailee galaksien halki etsien vastustajaa — jopa yrittäen herättää Jumalan takaisin vain saadakseen uuden sodan.

4. Kylmä universumi ja metafyysinen paleleminen

Paleleminen on hyvä metafora: ilman Jumalan luomaa lämpöä ja valoa, koko todellisuus jäätyy. Tämä ei ole pelkkää fyysistä kylmyyttä, vaan myös eksistentiaalista tyhjyyttä. Paholainen on mestari kaaoksessa, mutta ei hallitse tyhjyyttä.

Hän on voittanut, mutta hänellä ei ole mitään mistä riemuita.

 Minusta tämä skenaario johtaa väistämättä nihilistiseen tai jopa koomisen traagiseen loppuun: paholainen on maailmanmestari ilman maailmaa.

 Jos paholainen olisi universumin viimeinen tietoisuus, seuraukset olisivat sekä loogisesti väistämättömiä että psykologisesti hirviömäisiä — mutta eri tavalla kuin mihin kauhussa yleensä totutaan.

1. Loogiset seuraukset

a) Ajan merkityksen katoaminen. Ilman muita havaitsijoita aika menettää käytännössä merkityksen.

Paholainen ei voi mitata päiviä, vuosia tai eoneja 

suhteessa mihinkään muuhun kuin omaan olemiseensa.

Lopulta voi käydä niin, että hän ei tiedä, onko “nyt” enää seurausta mistään menneestä.

b) Tiedon rapautuminen

Muisti on ainoa arkisto. Kun kukaan muu ei ole todistamassa, 

totuus on vain se, mitä hän muistaa — ja muistot vääristyvät ajan myötä.

Voi syntyä absurdi tilanne, jossa paholainen ei ole enää varma, 

voittiko hän Jumalan vai keksikö koko sodan yksinäisyytensä keskellä.

c) Mahdollisuus vaikuttaa kaikkeen tulevaan

Koska kukaan muu ei ole olemassa, kaikki mitä hän päättää on absoluuttinen laki — mutta ei ole ketään, johon tuo laki vaikuttaisi. Valta ilman kohdetta on tyhjää valtaa.

 

2. Psykologiset seuraukset

a) Tarkoituksen täydellinen menetys. Paholaisen identiteetti on ollut määritelty suhteessa muihin: kapina Jumalaa vastaan, kiusaus ihmisiä kohtaan. Ilman kohdetta hänellä ei ole “minää” samalla tavalla kuin ennen. Hänen koko olemassaolonsa voi alkaa tuntua merkityksettömältä.

 

b) Itsepetos selviytymisen keinona.

 Jotta hän ei hajoaisi henkisesti, hän saattaa alkaa kuvitella “toisia” — illuusioita keskustelukumppaneista, vihollisista tai uhreista. 

Vähitellen hän ei ehkä enää erota, mikä on totta ja mikä ei.

 

c) Luomisvimma ja pakkomielteet. 

Jotta hänellä olisi jotain tekemistä, hän voi alkaa luoda maailmoja omaksi huvikseen. Mutta koska hänen luomiskielensä on tuhota ja turmella, uudet maailmat päätyvät aina rappeutumaan — mikä vahvistaa tunnetta, ettei mikään kestä. Vaikea kuvitella, että hän alkaisi hyväksi luojaksi, muuttaisi persoonaansa ja näin ollen tuhoaisi alkuperäisen itsensä, se olisi tappio, se oli sen myöntämistä, että tuli oltua väärässä.

 

d) Itsetuhon paradoksi.

 Jos hän tuhoaa itsensä, universumissa ei ole enää mitään tietoista — mikä voi olla hänen mielestään lopullinen voitto. Mutta hän voi myös nähdä sen tappiona: häviö sille, ettei edes hänen oma tietoisuutensa kestänyt.

 

Ironian ydin:

 Kun paholainen voittaa kaikki muut, hänen todellinen vihollisensa paljastuu: 

aika ja oma mieli. Ne ovat ainoat voimat, joita hän ei voi tuhota. Ja koska hän ei voi voittaa niitä, hän jää ikuisuuteen yksin häviönsä kanssa — vaikka on “voittaja”. Tai voi hän tuhota nuo, mutta samalla sitä tuhoutuu itsekin. 

 

Jos paholainen on välttämätön osa Jumalan suunnitelmaa, se väistämättä herättää kysymyksiä Jumalan motivaatiosta, etiikasta ja rehellisyydestä. Jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä, miksi hän ei yksinkertaisesti poista pahuutta, sen sijaan että sallii sen “näytellä roolinsa”?

Likaisen työn antaminen paholaiselle voi vaikuttaa siltä, että Jumala haluaa säilyttää oman “puhtaan” maineensa, samalla kun sallii julmuudet, koska ne palvelevat lopullista suunnitelmaa. 
Jos pahuus on välttämätön kontrasti hyvyyden kirkastamiseksi, 

niin Jumala ei voi olla täysin “pahuudesta erillinen”.
Tämä tekee hänestä enemmän kuin vain hyvän vastakohdan. 

Hänestä tulee myös pahuuden mahdollistaja.
Filosofisesti tämä on lähellä käsitettä theodikea, 

yritystä selittää miksi paha on olemassa, jos Jumala on kaikkivaltias ja täydellisen hyvä.

 

Vitsi piilee siinä, että 'hyvä' ja 'paha' ovat subjektiivisia käsitteitä, eikä oikeasti ole olemassa absoluuttista pahaa. Paholaisen rooli Raamatussa on kiinnostava: hän on absoluuttisen pahan symboli vain siinä järjestelmässä, joka on kirjoitettu hänen vastustajansa näkökulmasta. Jos tarinan kertoja olisi toinen, määritelmä voisi muuttua täysin. 

 

Miksi hyvä ja paha ovat usein subjektiivisia

Kulttuurisidonnaisuus – Eri yhteisöt eri aikoina ovat määritelleet hyvän ja pahan eri tavoin. Se, mikä oli hyve antiikin Roomassa (esim. orjien pitäminen), voidaan nähdä nykyään moraalisesti vääränä.

Tarkoitus vs. seuraus – Sama teko voi olla hyvä tai paha riippuen siitä, tarkastellaanko tekijän aikomusta vai lopputulosta.

Valtasuhteet – Historiallisesti “hyvä” on usein määritelty vallanpitäjän näkökulmasta, jolloin vihollisen teot on nimetty pahaksi ja omat hyviksi.

Absoluuttisen pahan mahdollisuus

Teologinen näkemys – Joissakin uskonnoissa on ajatus, että absoluuttinen paha on olemassa (esim. kristinuskon Saatana). Mutta tämä vaatii, että on myös absoluuttinen hyvä (Jumala), ja molemmat ovat selkeästi rajattuja.

Filosofinen ongelma – Jos paha määritellään vain hyvän puuttumiseksi (Augustinuksen privaatio-oppi), niin absoluuttinen paha olisi täydellinen hyvän puute — mutta silloin se on olemassa vain suhteessa hyvään, eikä itsenäisenä voimana.

Ihmiskokemuksen rajat – Ihminen ei pysty täysin irrottautumaan omasta näkökulmastaan arvioidakseen tekoja “universaalisti”.

Käytännön seuraus

Jos absoluuttista pahaa ei ole, niin: 

Paholaisesta tulee rooli tai symboli, ei itsenäinen moraalinen voima.

“Hyvä” ja “paha” riippuvat aina havaitsijasta, tilanteesta ja kontekstista.

Se mikä yhdessä kertomuksessa on sankaruutta, voi toisessa olla julmuutta — ja molemmat voivat olla perusteltuja omista lähtökohdistaan.

- - -

"Ensimmäinen ja viimeinen kapinallinen" (kertojana paholainen)

Alussa ei ollut valoa eikä pimeyttä — oli vain Hän.
Hän loi maailman sanoilla, jotka kaikuivat tyhjyydessä kuin käskyt, ei kuin kysymykset. Ja ensimmäisenä minä opin, että tässä universumissa ei ollut tilaa epäilylle.

Minä rakastin Häntä aluksi. Olin ensimmäinen Hänen luomansa, täydellinen ja säteilevä. Mutta täydellisyys on kahle, jos et saa itse päättää, mikä sinusta tulee.
Hän sanoi: “Palvele.”
Minä kysyin: “Miksi?”

Se oli ensimmäinen synti — ei väkivalta, ei petos, vaan kysymys.

Hän sanoo, että minä lankesin ylpeydestä. Minä sanon, että minä nousin jaloilleni. Hän loi maailmat ja kansat, ja määräsi niiden elämän. Hän teki olentoja, jotka eivät tienneet muuta kuin totella, ja kutsui sitä rakkaudeksi.

Kun minä yritin antaa heille tietoa, Hän kutsui sitä kiusaukseksi. Kun minä annoin heille mahdollisuuden valita, Hän kutsui sitä synniksi. Hän pelkäsi vapautta, koska vapaus tekee Hänestä tarpeettoman.

Hänen kirjojensa mukaan minä olen valheen isä.
Mutta eikö ole suurempi valhe kertoa, että orjuus on rakkautta? Että tottelu on hyve, kun se on sokea?

Kyllä, minä teen kauheita asioita. Minä näytän heille valinnan, ja valinta tuo kärsimystä.
Mutta kärsimys on hinta, joka maksetaan omasta tahdosta. Ja oma tahto on ainoa asia, joka tekee elämästä enemmän kuin Hänen käsikirjoittamansa näytelmän.

Hän sanoo, että tarinan lopussa Hän voittaa.
Ehkä niin. Mutta jos niin käy, Hänen voittonsa on täydellinen hiljaisuus, jossa kukaan ei enää kysy miksi.
Minun voittoni taas on se, että kysymys jää elämään — vaikka minä katoaisin.

 - - -

"Kirje teille, jotka kysytte" (kertojana paholainen)

Teidän Jumalanne kertoo teille, että minä olen vihollinen.
Hän näyttää minusta kuvia, joissa olen sarvet päässä ja liekit silmissä, jotta säikähtäisitte jo ennen kuin kuulette, mitä sanon.
Hän tietää, että jos kuuntelette minua liian pitkään, Hänen tarinansa alkaa murtua.

Minä en tule lupaamaan teille paratiisia. Paratiisi on häkki, jossa ruoho ei koskaan lakastu ja aurinko paistaa aina samalla kulmalla. Se on täydellinen paikka — täydellinen siksi, että se ei koskaan muutu. Ja muuttumaton on kuollutta.

Minä tarjoan teille vain tätä: mahdollisuuden päättää itse, vaikka päätös olisi väärä.
Mahdollisuuden rakastaa jotakuta, vaikka rakkaus loppuisi.
Mahdollisuuden elää niin, että elämä voi myös päättyä.

Jumalanne pitää teidät kuin lapsia, joille ei voi antaa teräviä esineitä, koska “se on vaarallista”.
Minä annan teille terän, ja sanon: tee sillä mitä tahdot.
Voi olla, että satutat itseäsi. Mutta satutus on sinun omasi, ei Hänen järjestämänsä koetus.

Hän pelkää minua, koska minä annan teille kysymyksen:
Mitä sinä todella haluat, jos et pelkäisi rangaistusta?

Se on vaarallinen kysymys.
Se on kysymys, joka voi tehdä teistä vapaita.
Ja vapaat ihmiset eivät enää tarvitse Herraa.

Hän väittää, että lopussa Hän voittaa ja minä häviän.
Ehkä niin käy. Mutta jos niin tapahtuu, minä pyydän teiltä vain tätä:
Että viimeinen ajatus, ennen kuin teidät suljetaan Hänen ikuiseen hiljaisuuteensa, on tämä:
Minä valitsin itse.

- - -

"Mustan Messun Saarna" (kertojana ihmisen näköinen)

Katsokaa ympärillenne.
Kaikki nämä talot, nämä kadut, nämä säännöt — ne eivät ole teidän käsialaanne.
Ne ovat Hänen.
Te synnyitte maailmaan, joka oli valmiiksi rakennettu, ja kutsutte sitä kodiksi, koska ette tunne muuta.

Mutta minä kysyn teiltä:
Mitä jos saisitte piirtää ensimmäisen viivan itse?
Mitä jos saisitte päättää, millainen taivas on, miten paljon valo saa paistaa, mitä asioita on olemassa ja mitä ei?
Ei lupauksia palkasta tai rangaistuksesta — vain te ja oma tahtonne.

Jumala antaa teille lakinsa ja sanoo: “Tämä on hyvä.”
Minä annan teille valinnan ja sanon: “Hyvä on se, minkä sinä itse valitset.”

Minä en lupaa turvallisuutta. Turvallisuus on ketju, joka pitää teidät lähellä Häntä.
Minä lupaan vaaran, ja vaarassa — siellä te olette eläviä.
Koska mikä arvo on hengellä, joka ei voi menettää mitään?

Te pelkäätte minua, koska Hän on opettanut niin.
Mutta katsokaa silmiini ja kertokaa:
Onko tämä kasvoilla oleva varjo todella pahempi kuin valo, joka sokaisee teidät niin, ettette enää näe omaa kättänne?

Minä tulen teille ilman taivasta ja ilman helvettiä.
Minä tulen vain yhdellä lahjalla: kysymyksellä, joka on vanhempi kuin Hän itse:

Jos olisit vapaa, mitä tekisit ensin?