The debt of gratitude – the silent currency of democracy

"Be grateful you're not getting hit!"

No niin, kaikki hiljaa ja kännykät pois. Tänään yhteiskuntaopintunnilla puhumme siitä kun demokratia syntyi. Kuka muistaa missä ja milloin? -Aivan, jo antiikin Kreikassahan se kehitettiin joskus 500 eaa. Mutta milloin demokratia kuoli? -Aivan, joku siellä viittasi ja ei malttanut odottaa vuoroaan, kun oli pakko todeta, että ei se ole kuollut.

Mutta ei se täysin elossakaan ole. Voisi sanoa, että demokratia kuoli, kun vaikkapa Hitler nousi valtaan ihan vaalien kautta. Demokratia sanana tarkoittaa kansan valtaa. Mutta onko kansalla tai kansalaisella valtaa enemmän kuin taloudellisille eliitillä eli miljardööreillä tai korporaatioilla, onko tavallisella ihmisellä enemmän valtaa kuin algoritmeillä ja medialla mielipiteiden manipulointiin tai miten voimaton yksilö onkaan byrokratian edessä, alla ja ikeessä. On todella paljon ihmisiä, jotka eivät koe voivansa vaikuttaa. 

Jotkut sanovat, että demokratia kuoli hetkellä, jolloin kansalaiset lakkasivat uskomasta omaan vaikutusvaltaansa. Länsimaissa äänestysprosentit - riippuen vaaleista - alkavat jostain 55%:sta. Korkeatuloiset ja koulutetut äänestävät aktiivisemmin kuin pienituloiset ja vähän koulutetut. Köyhät eivät yleensä äänestä aktiivisemmin, ja se itsessään vahvistaa eriarvoisuutta — koska poliitikot kuuntelevat eniten niitä, jotka käyvät äänestämässä. 

Joten demokratian kuolema ei ole mikään yksi päivämäärä, vaan se on hidas prosessi: ihmiset näkevät, että äänestämällä ei voi muuttaa velkajärjestelmiä, korruptiota tai globaalia pääoman liikettä.

 Köyhiltä pitäisi ottaa äänioikeus pois, koska ovat niin kiittämättömiä, etteivät arvosta omaa ääntään (tämä ironiaa ja toimii aasinsiltana päivän toiseen suureen teemaan eli kiitollisuuteen)

Kiittämättömyys nähdään lähes universaalisti negatiivisena ominaisuutena, koska kiitollisuus vahvistaa suhteita. Jos joku ei kiitä, syntyy tunne, että hän ei tunnusta toisen vaivannäköä. Ja yhtälailla kiittämättömyys voidaan kokea myös kapinana tai vallan epätasapainona. Jos alainen ei kiitä esimiestä tai poliitikko ei kiitä tukijaansa, hän ikään kuin kieltäytyy tunnustamasta riippuvuutta. Kiittämättömyys leimaa ihmisen helposti kylmäksi, itsekkääksi tai ylimieliseksi – piirteiksi, joita useimmat kulttuurit pitävät paheina. 

Demokratiaa pidetään kansanvallan ilmentymänä: kansa valitsee edustajansa, jotka toimivat yhteisen hyvän puolesta. Mutta tämän ihanteen rinnalla kulkee hiljainen, usein näkymätön todellisuus – kiitollisuuden velka, joka syntyy poliitikon ja hänen tukijoidensa välille. Se ei näy vaalijulisteissa eikä lainsäädäntötekstissä, mutta se vaikuttaa päätöksiin, verkostoihin ja siihen, ketkä pääsevät sisäpiiriin.

Rahoittajat ja lojaalisuuden logiikka

Poliittinen kampanjointi vaatii resursseja. Yksityishenkilöt, yritykset ja eturyhmät lahjoittavat rahaa, tiloja, työvoimaa ja näkyvyyttä. Vaikka lainsäädäntö rajoittaa lahjoitusten määrää ja edellyttää avoimuutta, psykologinen kiitollisuuden tunne ei ole lailla säädeltävissä. Poliitikko tietää, keneltä tuki tuli – ja usein myös, mitä toiveita sen mukana kulki.

Tämä ei tarkoita suoraa korruptiota. Usein kyse on hienovaraisesta lojaalisuudesta: halusta pitää tukija tyytyväisenä, olla “reilu” vastapalveluksissa, tai ainakin kuunnella tarkemmin. Lobbaus toimii tässä välittäjänä – ei pakottavana voimana, vaan muistutuksena siitä, kuka oli mukana silloin kun tarvittiin.

Päätöksenteon kaksoislogiikka

Poliitikko toimii kahden painovoiman keskellä: kansan tahdon ja tukijoidensa odotusten. Julkisesti hän edustaa äänestäjiä, mutta kulissien takana hän navigoi verkostoissa, joissa hiljainen lojaalisuus voi ohittaa julkisen agendan. Tämä ei tee demokratiasta valhetta – mutta se tekee siitä inhimillisen ja haavoittuvan.

Kiitollisuuden velka ei ole vain tunne – se on hiljainen valuutta, jolla ostetaan pääsyä, vaikutusvaltaa ja huomiota. Se ei vaihdu pörssissä, mutta se liikkuu kabineteissa. Se ei näy budjettiluvuissa, mutta se näkyy siinä, mihin suuntaan päätöksenteko kallistuu.

Sisäpiirin dynamiikka

Politiikassa ei ole vain julkisia rooleja – on myös sisäpiirejä. Ne muodostuvat niistä, jotka ovat olleet “avuksi”, “luotettavia”, “strategisesti tärkeitä”. Kiitollisuuden velka toimii portinvartijana: se määrittää, kuka pääsee mukaan keskusteluun, kuka saa kutsun, kuka saa puhelun takaisin.

Tämä ei ole aina tietoista. Usein kyse on psykologisesta dynamiikasta, jossa poliitikko haluaa säilyttää suhteet, välttää pettymyksiä ja osoittaa lojaalisuutta. Mutta juuri siksi se on niin vaikuttavaa – koska se ei tarvitse sanoja.

Mikä erottaa lahjuksen ja vaalirahoituksen toisistaan 

Lahjuksen tarkoitus on antaa suora korvaus tietystä päätöksestä tai teosta, se on luonteeltaan salainen ja rikollinen, sillä on myös selkeä henkilökohtainen hyöty. Ja toki odotusarvoltaan lahjuksen antaja odottaa varmaa vastapalvelusta.

Vaalirahoituksen tarkoitus on antaa tukea kampanjaan, jotta haluttu ehdokas voi menestyä vaaleissa, se on luonteeltaan laillinen ja avoin, koska siitä pitää raportoida (ja kaikkihan tietysti raportoivat saamansa vaalirahoitukset 100%:sti). Odotusarvoltaan se ei ole yhtä sitova vastapalveluksen suhteen kuin lahjus, mutta epäsuora vaikutusvalta siinä syntyy. Tukija odottaa, että poliitikko huomioi hänen intressinsä päätöksenteossa - tai jatkossa tukirahat menevät ehdokkaalle, joka ei ole yhtä kiittämätön. Ihmismieli toimii niin, että kiitollisuuden velka syntyy joka tapauksessa, ja se voi ohjata poliitikon käyttäytymistä aivan yhtä tehokkaasti kuin lahjuskin.

Johtopäätös

Demokratia ei kaadu kiitollisuuden velkaan – mutta se muuttuu sen vaikutuksesta. Kun poliittinen päätöksenteko alkaa palvella enemmän rahoittajia kuin äänestäjiä, demokratia menettää osan läpinäkyvyydestään. Kiitollisuuden velka on kuin varjo: se seuraa poliitikkoa, vaikka hän kulkisi valossa. Demokratia ei ole vain vaaleja – se on myös kykyä nähdä se, mitä ei sanota ääneen.

"Adults are childish."