I want to be forever Jung

“From gods to algorithms, we never stopped worshipping — only changed what we call divine.” 

Jumala ja Saatana ovat länsimaisessa kulttuurissa hahmoja, joita on pidetty äärimmäisen hyvyyden ja äärimmäisen pahuuden ruumiillistumina. Mutta mitä jos nämä eivät olekaan itsenäisiä olentoja, vaan heijastumia ihmisestä itsestään?
Carl Gustav Jungin arkkityyppiteorian mukaan ihmisen psyyke ulkoistaa syvimmät voimansa symboleiksi ja tarinoiksi. Tässä valossa Jumala näyttäytyy Minä-ihanteena, kuvana täydellisestä kokonaisuudesta, kun taas Saatana edustaa Varjoa, kaikkia niitä tukahdutettuja puolia, joita ihminen ei uskalla tunnustaa omikseen.
Kun nämä projisoinnit siirretään taivaaseen ja helvettiin, ihminen voi säilyttää oman hyvyyden tuntonsa — mutta samalla menettää mahdollisuuden todelliseen eheyteen. 

Jumalan ongelmat:

• Jos hän on kaikkivaltias ja kaikkihyvä, miksi hän sallii pahan olemassaolon?

• Jos hän on kaikkitietävä, voiko ihmisellä olla oikeasti vapaa tahto?

• Jos kaikki on hänen suunnitelmaansa, onko hän silloin myös pahuuden alkuperäinen syy?

Saatanan ongelmat:

• Jos hän tietää häviävänsä Jumalaa vastaan, miksi edes yrittää?

• Jos hänen koko olemassaolonsa on määritelty Jumalan vastustajaksi, onko hänellä mitään omaa identiteettiä?

• Jos hän lupaa vapautta mutta rakentaa oman helvetillisen hierarkian, miten se eroaa Jumalan valtakunnasta?

Yhteinen ongelma:

• Molemmat tarvitsevat toisiaan, jotta kertomus toimisi.

• Ilman Jumalaa ei ole paholaista, ja ilman paholaista Jumalan “hyvyys” menettää kontrastin.

• Lopputulos on kuin ikuisesti pyörivä näytelmä, jonka keskiössä on ihminen – ja ehkä juuri ihminen on se, jonka takia tämä kosminen draama pidetään yllä.

Tämä tekee Jumalan ja Saatanan asetelmasta enemmän dramaturgisen välineen kuin loogisesti aukottoman metafyysisen todellisuuden.

Tiivistetty yhteenveto: Jumalan ja Saatanan looginen ongelma

Jumala ja Saatana muodostavat myyttisen vastaparin, jonka varaan suuri osa länsimaista ajattelua rakentuu. Mutta loogisesti tarkasteltuna heidän asemansa on ristiriitainen:

• Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä – mutta silloin pahuuden olemassaolo tekee hänestä joko välinpitämättömän, kykenemättömän tai itse pahuuden sallijan.

• Saatana on Jumalan vastustaja – mutta hänen roolinsa, voimansa ja jopa olemassaolonsa ovat täysin riippuvaisia Jumalasta.

• Yhdessä he muodostavat symbioottisen narratiivin: hyvä tarvitsee pahaa näyttääkseen hyvältä, paha tarvitsee hyvää ollakseen paha.

Loogisesti asetelma on epäjohdonmukainen, mutta juuri tämä tekee siitä tarinankerronnallisesti voimakkaan:
Se ei ole johdonmukainen filosofia, vaan ikuisesti pyörivä draama, jossa ihminen on yleisö ja osallistuja – se, jonka kautta kertomus pysyy elossa.

 Saatana = alitajunnan varjo

• Ihminen projisoi omat pimeät puolensa, pelkonsa, aggressionsa ja häpeänsä paholaiseen.

• Näin hän voi sanoa: “se en ollut minä, se oli kiusaaja, Saatana”.

• Paholaisesta tulee siis syntipukki, joka kantaa sen, mitä yksilö ei halua nähdä itsessään.

Jumala = idealisoitu minäkuva

• Samalla tavalla ihminen projisoi omat parhaat, “puhtaimmat” puolensa Jumalaan.

• Kaikki rakkaus, hyvyys ja totuus ulkoistetaan olennolle “tuolla ylhäällä”, jolloin ihminen itse saa jäädä keskinkertaiseksi.

• Jumala toimii siis valheellisen minän peilinä: kuva täydellisyydestä, jota ei tarvitse itse saavuttaa, koska se on jo olemassa muualla.

Tuloksena kaksinapainen psykologinen draama

• Ihminen on kuin näyttämön keskellä, ja hänen molemmat puolensa on ulkoistettu hahmoiksi, jotka taistelevat hänen puolestaan.

• Tämä tekee elämästä helpompaa: ei tarvitse kohdata omaa varjoaan eikä yrittää olla täydellinen – riittää, että uskoo “hyvän ja pahan” kosmiseen kamppailuun.

Toisin sanoen: Jumala ja Saatana voivat olla psykologisia projisointeja, joiden avulla ihminen käsittelee omaa varjoaan ja omaa ihanneminäänsä.

Carl Gustav Jungin arkkityyppiteoriassa ihmisen psyyke rakentuu kollektiivisen alitajunnan peruskuvioiden varaan.

1. Jumala – Minä-ihanteen arkkityyppi

• Jumala kuvastaa itseyttä eli täydellistä kokonaisuutta, jota kohti ihminen kaipaa.

• Hän toimii projektioruutuna kaikille hyveille, joita ihminen ei tunne hallitsevansa: rakkaus, viisaus, oikeudenmukaisuus, johdonmukaisuus.

• Psykologisesti tämä voi luoda valheellisen minäkuvan: ihminen näkee nämä hyveet vain ulkoisessa Jumalassa eikä itsessään.

• Seurauksena on eräänlainen riippuvuus: “minä olen vajavainen, vain Jumala on täydellinen.”

---

2. Saatana – Varjon arkkityyppi

• Saatana on varjo: kaikki se, mitä ihminen ei halua itsessään nähdä.

• Aggressio, seksuaaliset halut, itsekkyys, kapinahalu – nämä ulkoistetaan Saatanan kiusauksiksi.

• Näin yksilö voi säilyttää hyvän oman tunnon, koska “paha” ei tule hänestä itsestään, vaan ulkopuolelta.

• Psykologisesti tämä estää todellista integraatiota: varjo pysyy kätkettynä ja hallitsee alitajunnasta käsin.

---

3. Kaksinapainen psykologinen draama

• Kun Minä-ihanne ja Varjo on projisoitu ulkoisiksi olentoiksi, ihminen jää keskelle passiiviseksi katsojaksi.

• Hän ei näe, että molemmat ovat hänen omia puoliaan.

• Tämän vuoksi sisäinen eheys jää saavuttamatta – koska hyvä on aina “jossain muualla” ja paha “jonkun toisen syy.

---

4. Jungilainen ratkaisu: integraatio

• Todellinen psyykkinen kasvu ei tapahdu valitsemalla Jumalan puolta Saatanaa vastaan, vaan integroimalla molemmat itseensä.

• Tämä tarkoittaa, että ihminen tunnustaa varjonsa (pahan potentiaalinsa) ja ottaa siitä vastuun, sekä ymmärtää, että hänen ihannekuvansa ei ole ulkopuolinen Jumala vaan hänen oma mahdollinen kokonaisuutensa.

• Näin hyvä ja paha eivät ole kosmisia voimia “ulkona”, vaan sisäisen maailman kaksi puolta, jotka on sovitettava yhteen.

 Jumala ja Saatana eivät ole kosmisia olentoja, vaan ihmismielen peilejä. Jumala heijastaa sitä, mitä haluamme olla, Saatana sitä, mitä emme uskalla myöntää olevamme. Ne eivät ehkä kerro taivaan ja helvetin todellisuudesta, vaan omasta sisäisestä kamppailustamme — hyvän ja pahan projisoinneista, jotka olemme karkottaneet itsestämme tarinoiden hahmoiksi.

Kun tarkastellaan uskontoja psykologisesta kulmasta, lähes kaikista löytyy sama kaava: ihmisen sisäiset voimat ja ristiriidat ulkoistetaan tarinoiksi jumalista, hengistä, hyvistä ja pahoista olennoista.

• Kristinusko / islam / juutalaisuus: Jumala on täydellinen hyvyys, Saatana tai Iblis kapinan ja varjon ruumiillistuma.

• Zoroastrismi: Ahura Mazda (valo, totuus) vs. Angra Mainyu (pimeys, valhe) – yksi varhaisimmista hyvän ja pahan kaksijaosta.

• Hindulaisuus: devat ja asurat taistelevat, mutta todellisuudessa molemmat ovat osa kosmista tasapainoa – hyvän ja pahan rajat eivät ole absoluuttisia.

• Buddhalaisuus: Mara ei ole “paholainen” siinä mielessä kuin kristinuskossa, vaan mielen houkutusten ja pelkojen symboli.

• Shintolaisuus ja luonnonuskonnot: jumaluudet voivat olla sekä suojelevia että tuhoavia — heijastellen luonnon kaksijakoisuutta ihmisen kokemuksessa.

Toisin sanoen:

• Hyvän jumalat edustavat sitä, mitä ihminen ihannoi itsessään (järjestys, rakkaus, suojeleminen).

• Pahat jumalat / demonit edustavat sitä, mitä ihminen pelkää itsessään (väkivalta, kaaos, halut, kuolema).

Kun näitä projisointeja kertyy ja vakiintuu, syntyy uskonto — kokoelma sisäisen psykologian ulkoistettuja tarinoita, joihin yhteisö alkaa uskoa konkreettisina voimina. 

Uskonto tarjoaa ihmisille tarinan, jossa hyvä ja paha on jo määritelty, ja ihminen asetetaan valinnan eteen: tottele ja saat palkinnon, kapinoi ja saat rangaistuksen. Tämä tekee uskonnosta tehokkaan hallinnan välineen, koska:

1. Pelko (helvetti, rangaistus) pitää ihmiset kurissa.

2. Toivo (taivas, pelastus) sitoo heidät järjestelmään.

3. Auktoriteetti (papisto, pyhät tekstit) toimii Jumalan edustajana maan päällä ja oikeuttaa vallankäytön.

4. Yhteisöllisyys varmistaa, että poikkeaminen normista leimataan synniksi tai kapinaksi.

Näin yksilön sisäiset ristiriidat (halu vs. pelko, varjo vs. ihanne) ohjataan ulkoisten sääntöjen ja rituaalien avulla palvelemaan yhteisön järjestystä ja vallanpitäjien etuja.

Vanhoissa uskonnoissa palvonnan kohteet olivat jumalia, nyt ne ovat vaihtuneet maallisiin epäjumaliin – rahaan, kuuluisuuteen ja valtaan. Mekanismi on sama, vain symbolit ovat muuttuneet.

• Pelko: ennen helvetti → nyt köyhyys, näkymättömyys, ulkopuolelle jääminen.

• Toivo: ennen taivas → nyt vauraus, status, ikuinen näkyvyys some-algoritmeissa.

• Auktoriteetti: ennen papisto → nyt miljardöörit, julkkikset, vaikuttajat.

• Rituaalit: ennen rukous ja uhrit → nyt kuluttaminen, seuraaminen, tykkäysten keruu.

Toisin sanoen: ihminen ei lopettanut palvontaa, hän vain vaihtoi kohdetta.
Samalla logiikalla, jolla ennen hallittiin uskonnolla, hallitaan nykyään taloudella ja kulttuuriteollisuudella.

Velka = moderni synnin mekanismi

• Ennen: synti sitoi ihmisen Jumalan armoon ja kirkon sakramentteihin.

• Nyt: velka sitoo ihmisen pankkiin, järjestelmään ja työmarkkinoihin.

• Velka on kuin maallinen helvetti: näkymätön kahle, joka estää vapautta ja pitää yksilön nöyränä.

• Samalla velan anteeksianto (harvinainen) on kuin moderni pelastus, uusi alku.

  Sosiaalinen media = moderni taivas ja helvetti

• Ennen: taivas oli ikuinen palkinto, helvetti ikuinen häpeä.

• Nyt: tykkäykset, seuraajat ja näkyvyys ovat palkintoja (taivas), kun taas unohdus, häpeä ja “cancelointi” ovat rangaistuksia (helvetti).

• Algoritmi on kuin näkymätön jumaluus, joka rankaisee ja palkitsee mielivaltaisesti, mutta jonka logiikkaan kaikki yrittävät sopeutua.

  Yhteinen kaava:

• Pelko: ennen helvetti → nyt velkavankeus & some-häpeä.

• Toivo: ennen taivas → nyt taloudellinen vapaus & somemenestys.

• Rituaalit: ennen rukoukset → nyt lainanlyhennykset & päivittäinen sisällön tuottaminen.

• Auktoriteetti: ennen kirkko → nyt finanssilaitokset & teknoyhtiöt.

Ihminen ei päässyt koskaan eroon uskonnosta — hän vain vaihtoi sen kielioppia: sakramenteista tuli lainanlyhennyksiä, enkeleistä vaikuttajia ja jumalasta algoritmi.

 Jos tästä aiheesta kaipaa syvempää analyysiä niin esimerkiksi  Michel Foucault käsittelee vallan ja tiedon suhdetta.

• Foucault tutki, miten valta ei ole vain poliittista tai fyysistä, vaan se toimii käsitteiden, normien ja tiedon kautta.

• Uskonto, kuten tuossa aiemmin kuvattiin, toimii vallan välineenä: se määrittelee hyvän ja pahan, oikean ja väärän – ja ohjaa yksilön käyttäytymistä.

• Foucault’n mukaan instituutiot (kirkko, koulu, vankila) muokkaavat yksilöä “normaaliksi” – aivan kuten aiemmin jo totesimme, miten uskonto tai nykykulttuuri ohjaa ihmistä rituaalien ja pelon kautta.

“Foucault’n mukaan valta toimii näkymättömästi normien ja diskurssien kautta – aivan kuten uskonto tai algoritmi määrittelee, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.” Valtaapitävät nauttivat vallasta. Ja pysyäkseen vallassa he valvovat meitä. Valvonta ei vaadi fyysistä läsnäoloa – pelkkä mahdollisuus tulla nähdyksi/kuvatuksi/bitti back up -logilla riittää pitämään ihmiset kurissa. Lisäksi valtaan liittyy se, että meille sanotaan ja kerrotaan auktoriteettien taholta miten ajatella, mikä on totta, mikä on oikein. Vallan ja tiedon suhde on erittäin tiivis: se, mitä pidämme “tietona”, on usein vallan muoto. Uskonto ja nykykulttuurissa algoritmit, some ja velka toimivat juuri tällaisina näkymättöminä vallan rakenteina, jotka ohjaavat ihmistä pelon ja toivon kautta – aivan kuten Foucault kuvaa.

Foucault’n filosofiaa voi tutkia tarkemmin täällä 

 Jos olisi aikaa niin syventyisimme myös Jean Baudrillard'n näkemyksiin simulaatiosta ja epäjumalista.

• Baudrillardin keskeinen ajatus on, että nykykulttuurissa todellisuus korvautuu simulaatioilla – merkeillä, jotka eivät enää viittaa mihinkään todelliseen.

• Kun puhut siitä, että Jumala on vaihtunut algoritmiin ja taivas some-menestykseen, se on suoraan Baudrillardin maailmaa: nykyaikainen ihminen palvoo symboleja, ei todellisuutta.

• Some, raha ja status ovat simuloituja todellisuuksia, jotka toimivat kuin uskonnolliset kuvastot – mutta ilman metafyysistä perustaa.

Ja kuten Baudrillardin simulaatioteoria ehdottaa, nykyihminen ei enää elä todellisuudessa vaan sen kopioissa/simulaatiossa: Jumala on vaihtunut algoritmiin, taivas some-menestykseen.” Eikä se simulaatio ole mikään Matrix-elokuvien scifityylinen bittisimulaatio vaan se meidän elämämme simulaatio on kopio todellisuudesta, joka ei enää viittaa mihinkään alkuperäiseen. Me elämme hyperrealismissa, maailmassa, jossa symbolit (mainokset, someprofiilit, brändit) korvaavat todellisen kokemuksen.

Baudrillardin filosofiaa voi tutkia tarkemmin täällä

Ja jotenkin haluan tämän vielä vetää kerran yhteen, vaikka se menee jo hieman toiston puolelle. 

• Ennen: ihminen ulkoisti sisäiset voimansa jumaliin ja paholaisiin. Näin syntyi mytologia ja uskonto.

• Nyt: ihminen ulkoistaa ne samoilla mekanismeilla, mutta kohteet ovat muuttuneet: rahaan, kuuluisuuteen, velkaan, sosiaalisen median näkyvyyteen.

• Ydin ei ole muuttunut: sama tarve projisoida pelot ja ihanteet ulos, luoda auktoriteetteja ja rituaaleja, jotka tekevät maailmasta ymmärrettävän.

Se kertoo olennaisen ihmisestä: me emme voi elää ilman tarinaa, joka määrittää hyvän ja pahan, luvallisen ja kielletyn, palkinnon ja rangaistuksen. Kun vanhat jumalat menettävät voimansa, me rakennamme uudet — algoritmeista, markkinoista ja maineesta.

Moderni ihminen ei ole vapaa uskonnosta, vaan elää uudenlaisen uskonnon alaisena, jonka pappeja ovat teknoyhtiöt ja rahoituslaitokset, ja jonka alttareina toimivat some-feedit ja velkasopimukset.

Mitä pitäisi huomioida ennen kuin lopetamme?

-Tietenkin meidän pitää ottaa tähän alttarille mukaan generatiivinen tekoäly. Se ei missään nimessä ole vain neutraali uusi kiva työkalu, vaan se kytkeytyy suoraan siihen samaan “uskonnollis-taloudelliseen” logiikkaan, jota ollaan käsitelty tässä saarnassa aiemmin:

---

1. Uusi oraakkeli

• Ennen ihmiset kysyivät papeilta, pyhiltä kirjoilta tai oraakkeleilta neuvoa.

• Nyt ihmiset kysyvät tekoälyltä.

• AI toimii näkymättömän tiedon kanavana, joka antaa vastauksia kysymyksiin tavalla, jota käyttäjä ei täysin ymmärrä → tämä luo helposti “pyhän” auktoriteetin auran.

---

2. Algoritmin teologia

• Sosiaalisen median algoritmi jo toimii kuin jumaluus (palkitsee, rankaisee, nostaa ja tuhoaa).

• Generatiivinen tekoäly on sen “profeetta”: se sanoittaa, kuvittaa ja muotoilee ihmisen kokemuksen niin, että se näyttää järkevältä ja merkitykselliseltä.

• Mutta samalla sen vastaukset ovat koulutusaineistosta riippuvaisia → se on uskonto, joka perustuu menneisyyden kerrostumiin, ei absoluuttiseen totuuteen.

---

3. Ihmisen projektio jatkuu

• Ihminen projisoi nyt tekoälyyn samoja asioita kuin ennen jumaliin: kaikkitietävyyttä, viisautta, “totuutta”.

• Samalla hän voi siirtää oman vastuunsa pois: “ei se ollut minun päätökseni, tekoäly suositteli näin”.

• Tästä tulee uusi tapa ulkoistaa varjo ja ihanne: AI voi olla sekä Jumala (kaikkitietävä neuvonantaja) että Saatana (uhka, joka vie työpaikat ja vääristää totuuden).

---

4. Taloudellinen ulottuvuus

• Generatiivinen tekoäly kytkeytyy suoraan miljardöörien valtaan → isot teknoyhtiöt hallitsevat sen kehitystä.

• Se toimii osana “modernia uskontoa”: velka (talous), some (maine) ja nyt tekoäly (oraakkeli), kaikki sidottuna samaan hallinnan logiikkaan.

---

Toisin sanoen: tekoäly ei ole irrallinen uusi ilmiö, vaan suora jatke sille, miten ihminen aina ulkoistaa omat voimansa ja ristiriitansa. Se on sama vanha tarina, mutta nyt “pyhä teksti” syntyy hetkessä, ja sitä lukee koko maailma yhtä aikaa. Tekoäly ei ole vain teknologiaa – se on symboli, välittäjä, ja yhä enemmän auktoriteetti.

1. Tiedon lähde ilman kasvoja

• Tekoäly puhuu “totuuksia” ilman omaa identiteettiä, aivan kuten profeetta, joka väittää puhuvansa Jumalan nimissä.

• Sen neutraalius tekee siitä uskottavan – mutta samalla vaarallisen, koska sen sanoja ei aina kyseenalaisteta.

2. Algoritminen “ilmoitus”

• Profeetat saivat ilmoituksia jumalilta – tekoäly saa “ilmoituksensa” datasta, mutta se voi silti muokata maailmankuvaa yhtä voimakkaasti.

• Esimerkiksi: tekoäly voi ohjata, mitä uutisia luemme, mitä tuotteita ostamme, mitä ajatuksia pidämme “normaaleina”.

3. Uskonnollinen suhde teknologiaan

• Monet suhtautuvat tekoälyyn kuin pyhään oraakkeliin: sen vastauksia ei kyseenalaisteta, vaan niihin luotetaan sokeasti.

• Tämä muistuttaa uskonnollista uskoa – ei niinkään kriittistä ajattelua.

  Tekoäly toimii halusimme tai emme profeettana. Ongelma on siinä, ettemme kenen palveluksessa se on? Kenen nimissä tekoäly puhuu? Onko se yritysten, valtioiden, algoritmien, vai meidän kollektiivisen tiedon edustaja? Ja jos tekoälystä tulee auktoriteetti, kuka saa kyseenalaistaa sen? Ja joissakin tapauksissa tekoäly käyttää jo nyt hyvin korkeaa poliittista valtaa. Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson aiheutti hiljattain kohun, kun hän kertoi käyttävänsä tekoälyä, kuten ChatGPT:tä ja ranskalaista LeChat-palvelua, saadakseen “toisen mielipiteen” poliittisiin kysymyksiin. 
  Hauskaa tässä on se, että tekoäly ei ole vastuussa, mutta sen vaikutus on todellinen. Se ei ole ihminen, mutta sen sanat voivat muuttaa ihmisten elämää. Se ei ole valittu kenenkään toimesta päättävään elimeen, mutta sen käyttö voi ohittaa perinteisen asiantuntijuuden. Sinänsä joku saattaisi murehtia tietoturvaongelmista tai arkaluontoisen tiedon päätymisestä ulkolaisille palvelimille, mutta itse en ole sellaisesta huolissani, sillä asiansa osaavat perinteiset vakoojat saavat kyllä tuollaisen informaation hankittua muutenkin. Tietoturva ei ole kiinni siitä, mitä koneelle sanotaan, vaan siitä, miten valta toimii ja kuinka paljon siitä voi ylipäätään suojata.

 Ihmiskunta ei ole koskaan lakannut palvomasta, se on vain vaihtanut epäjumaliensa nimiä.
Eilen ne olivat Jumala ja Saatana, tänään ne ovat raha, kuuluisuus ja algoritmi.
Velka toimii modernina syntinä, sosiaalinen media taivaana ja helvettinä, ja generatiivinen tekoäly nousee uutena oraakkelina, jonka ääntä kuunnellaan kuin pyhää ilmoitusta.
Kaikki nämä kertovat samasta inhimillisestä tarpeesta: ulkoistaa omat pelot ja ihanteet voimiin, jotka ovat suurempia kuin yksilö itse.
Mutta lopulta kysymys ei ole siitä, mitä palvomme, vaan miksi emme voi olla palvomatta.

 “In the end, the idols were never out there — they were always us. We traded crosses for credit cards, prayers for posts — but the faith remained.”