Mitä se elämäkin sitten on? Luulisi tuon olevan retorinen kysymys, mutta ei, ihan aito ja vilpitön hämmästyksen aihe tämä on. Jos minut herätettäisiin keskellä yötä vastaamaan tähän niin sanoisin, että elämä on joidenkin asioiden tekemistä, jotta saa maksettua joitakin laskuja. Ja en halua ajatella, että elämä ei ole elämä, jos ei ole kiivennyt vuorelle tai vaeltanut läpi jäätikön tai purjehtinut merellä missä ei näy maata horisontissa tai kiertänyt Kaukoitää pelkän repun kanssa. Kaikki tuollainen on enemmän tai vähemmän hyväosaisen yksilön yritys täyttää reikää sielussa ja minulla ei siihen tarvetta. Enkä siis tuomitse, jos joku haluaa lähteä viidakkoon kokemaan jotain aitoa ja opettaa alkuasukkaalle englantia, mutta minusta tuollaisessa on pieni vivahde etuoiketetun yksilön halua todistaa muilla ja itselleen jotain.
Jotain sellaista vastenmielistä on nykyisessä ”elämyspakossa”, jossa aitous ja merkityksellisyys mitataan eksoottisten kokemusten kautta. Siinä on helposti mukana se vivahde, että kyse on oikeasti etuoikeutetun ihmisen mahdollisuudesta ostaa kokemus ja pukea se sisäiseksi kasvuksi. Ironista tässä on se, että se on kuitenkin rehellisesti koettu merkityksellinen hetki tällaiselle yksilölle. Eikä hän koe, että se on pelkkää näytösluontoista todistelua. Siksi tuollainen ei minusta voi olla elämää, koska se on enemmän itsepetosta, johon uskoo täysillä
Elämä ei muutu vähemmän elämäksi, jos ei ole koskenlaskenut Himalajalla tai ottanut selfietä Machu Picchulla. Elämä voi olla yhtä täyttä siinä, että tekee arkisia asioita, kasvattaa lapsensa, pitää huolta ystävistään, löytää kauneutta tavallisessa. Se ei ole vähemmän arvokasta vain siksi, ettei siihen liity suurta seikkailua. Mutta, mutta, mutta... Eihän sekään voi olla elämää, että selviää arjesta ja on onnellinen.
Joku sanoi, että elämässä parasta ovat lapset, varsinkin omat. Se kun näkee ensimmäisen askeleen tai pienokainen ottaa kädestä kiinni sinua, kun häntä pelottaa tai nukahtaa syliisi pitkän päivän päätteeksi niin siinä on se elämän tähtihetki ja kaikki rakkaus suurimmillaan.
Mutta minusta on hieman kyseenalaista, jos elämässä on kyse jonkun toisen elämästä. Siis olkoon kyse vaikka oman lapsen elämästä. Että minun elämäni suurimpia hetkiä on, että kun joku toinen ottaa askeleen tai ajaa pyörällä ensimmäistä kertaa. Olenhan minäkin jonkun lapsi. Missä on minun itseni itselleni antamat suuret tunteet ja kokemukset.
Oikeasti minun ei pitänyt puhua elämästä. Tarkoitus oli puhua taiteesta. Mutta huomasin, että kyseessä on sama asia. Haluan luoda sellaista taidetta mitä kukaan ei ole vielä luonut. En jaksa yrittää tehdä samaa kuin Claude Monet tai Gustav Mahler. Enkä kyllä pystyisikään. Mutta vaikka osaisin niin miksi toistaa se mikä on jo tehty. Miksi kirjoittaa puhtaan yksinkertaisen kauniisti niin kuin Hemingway? Mielestäni pitäisi löytää taiteesta - tai elämästä - jotain mitä ei ole vielä löydetty. Siitä voisi olla iloa muillekin, mutta varmasti ainakin itselle. Huvittavaa, että niin moni tavoittelee onnellisuutta elämässä. Koska onnellisuuden mukana tulee suru, ilman toista ei voi olla toista. Ja sitten vielä sanotaan, että pitäisi olla kiitollinen kaikista näistä tunteista ja koettelemuksista. Että elämä on arvokas. Että jokainen tunne on lahja. Nietzsche sanoi, että elämä ei ole onnellisuutta, vaan voiman tuntoa – sitä että sanotaan kyllä olemassaolon painolle, myös sen tuskalle. Mutta ei tuossakaan ole järkeä. Että pitää vaan ottaa kaikki vastaan ilman vastarintaa. Toisaalta Camus taas muistutti, että vaikka maailma on absurdi, kapina sitä vastaan luo merkityksen. Mutta jos mietin sitä kapinaa mitä Ted Bundy harrasti niin en ole varma tuostakaan.
Ehkä elämä, tai taide, ei ole sitä mitä me siitä teemme – vaan mitä jää jäljelle, kun kaikki selitykset ja perustelut on poltettu loppuun.
That text above was written with Francis Bacon’s Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion in mind. Like Bacon’s triptych, it unfolds in three movements, each one circling the same unanswerable question: What is life?
Bacon painted figures that are less human beings than distortions of anguish, creatures that scream rather than speak. Similarly, the text resists offering a clean definition of life; instead, it presents three distorted shapes of meaning:
-
The pursuit of experience – exposed as self-deception masquerading as authenticity.
-
The comfort of family and children – questioned as living vicariously through another’s life.
-
The refuge of art and philosophy – where even Nietzsche and Camus fail to give solid ground.
Each section undermines the one before it, leaving only fragments, like Bacon’s figures who share no common body but only the suggestion of one.
In Bacon’s work, the crucifixion is emptied of redemption: no Christ, no salvation, only grotesque witnesses at the base of an absent cross. In this text, too, consolation is withheld: Nietzsche’s affirmation is doubted, Camus’ rebellion is tainted by Bundy’s cruelty. What remains is not clarity but residue – a suggestion of meaning after all explanations have burned out.
Thus the text, like Bacon’s triptych, becomes less an answer than a wound. Both suggest that life—and art—is not a fixed shape but a scream stretched across silence.
Plagiarism is cheap imitation, but the perfect crime is something else. It is the act of stealing an original work in such a way that no one can suspect the theft. Not because the result is identical, but because the form has shifted. Oil paint has vanished, replaced by the rhythm of keystrokes. Brushstrokes have been exchanged for words, the grotesque flesh of a scream translated into the fractured reasoning of an essay.
This is no longer a copy but a distortion, carrying the shadow of the original without its body. It is a crime without culprit and without victim – only a trace that now lives on its own.
