In loving memory of Larry Layton

Helposti voisin rakastaa ketä tahansa.

Jokaista tapaamani ihmistä ja varmasti niitäkin, joita en vielä tavannut.

Uskon, että meistä kaikista löytyy jotain kaunista, rakastamisen arvoista.

Uskon, että vaikka kuinka erilaisia olemmekin, niin sisällämme on jotain puhdasta, vilpitöntä ja suorastaan jumalaista.

Ja sitä valoa minä rakastan meissä jokaisessa. 

Se on se mikä meitä yhdistää ja tekee meistä samanlaisia. Vaikka olemme muuten erilaisia; nuoria, vanhoja, rumia, kauniita - miten ikinä keksimmekin kuvata toisiamme niin se puhdas valo sisällämme tekee meistä lopulta samanlaisia. Samanarvoisia ja samastuttavia. 

Luulen, että se on sitä tähtien syntymästä ylijäänyttä energiaa. 

Ja se on meidän sisällä pakkautuneena. Me voimme olla ulkoisesti ja tekojemme puolesta hyvinkin erilaisia ja helposti kaikki huomiomme siihen kiinnittyy.

Mutta se ei poista sitä totuutta, että olemme kaikki rakastettavia ja rakkauden arvoisia. 

Me voimme kohdata toisemme sen valon kirkkaudessa ja kylpeä ja vahvistua sen avulla. 

Toisilla se on vain piilossa. Syvällä murheiden ja huolien alla. 

Se saattaa jäädä syyllisyyden varjoon, jos ei ole havahtunut sen olemassa oloon.

Ja minä olen nähnyt sen. 

Olen nähnyt meissä jokaisessa sen kirkkauden. 

Ja siksi minä rakastan jokaista.

Ja kun rakkauden päästää irti niin sitä ei voi pysäyttää. 

Se myrskyaallon lailla vyöryy ylitsemme. 

Se peittelee meidät lämpöisesti ja kantaa mukanaan kohti tulevaa. Eikä meidän tarvitse enää pelätä.

Minä uskon rakkauteen. Minä uskon, että luottamalla rakkauteen se tekee meistä voittamattomia. 

Se suojaa pahalta. Minä voin helposti rakastaa kaikkea. 

Eläimiä, kasveja ja luontoa kaikessa sen arvaamattomassa vaiston varaisuudessa.

 Minä voin ilman epäröintiä rakastaa ihmisen luomia kaupunkeja ja kyliä. 

Kirkkoja siellä sun täällä ja tuomioistuimia, jotka vanhemman lailla koittavat meitä kaidalla polulla pitää. Minä rakastan tätä maata jalkojen alla, meriä, metsiä ja vuorten jyrkänteitä. Minun rakkauteni ei rajoitu tähän. Se leviää koko taivaan kannen alle ja päälle. Tähdet, kuut ja itse avaruuden pimeys on minun rakkauteni tavoitettavissa. Ja minä rakastan sitä mitä me saamme aikaan. 

Me teemme toisemme onnellisiksi. Me teemme runoja ja lauluja elämän ihanuudesta. 

Me olemme luoneet niin paljon mitä voi rakastaa. 

Ja minä rakastan kohdata ihmisen, kuulla mitä hän minulle opettaa ja vastaavasti yhtä paljon kertoa mitä minä luulen tietäväni. Minä rakastan tulla kuulluksi. Minä rakastan, kun saan toisen silmissä valon syttymään. Minä rakastan joka hetkeä senkin jälkeen. Minä rakastan kuinka ihminen alistuu vallan alle.

 Minä rakastan sitä, kun ei tarvitse pakottaa ketään tottelemaan, vaan ihminen haluaa palvella.

Minä suorastaan huumaannun siitä. Minä en saa siitä tarpeekseni. Minä luultavasti poltan aivoistani reseptorit turtuneeksi tällä kaikella rakkaudella. Ja minä rakastan elvyttää väsymättömän mieleni kaikilla niillä huumeilla mitä ihminen on viisaudessaan keksinyt. Minä kuulen enkelien laulut ja minä näen taivaan paratiisin vain yhden pillerin voimalla. Minä en pelkää astua alas helvettiin, kun olen ottanut väärästä pullosta kulauksen. Minä rakastan kaikkea sitä mihin tämä vie.

Minä rakastan sitä siksi, kun tiedän, että minun ei tarvitse mennä sinne yksin. Vaan mukanani on monta. Liian monta.

Kaikelle on paikkansa

Sinun kanssa oli hyvin.

Kaikki meni oikeassa tahdissa.

Sinun askeleesi olivat kevyitä ja harkittuja.

Sinun sanasi olivat vanhoja ja unohdettuja, mutta sinä toit ne takaisin tähän aikaan.

Sinun kauneutesi ei ollut rumuutta kummempaa, mutta aitoa se oli ja siksi arvokasta.

Viimeiseen asti uskoit hyvään ja pidit siitä kiinni.

Itse en uskonut mihinkään ja siksi en pitänyt kiinni mistään.

Annoin vain kaiken pudota.

Luotin siihen, että kaikki putoaa niille tarkoitetuille paikoille.

Sitten kun on sen aika.
Ja minua koetellaan ja minä kestän sen.
Minua horjutetaan ja minä annan itselleni luvan huojua.
Minuun ei uskota, mutta en anna sen viedä omaa luottamustani.
Olen valmis todistamaan kaiken.
Ja olen valmis todistamaan aina.

Ne on niitä hirviöitä

Siellä sängyn alla, komeroissa ja kellareissa.

Vaanimassa ja odottamassa.

Kun oikea hetki tulee. Kun kaikki nukkuvat.

Ne hiipivät, ryömivät ja hivuttautuvat lähellesi.

Ne tarraavat kiinni nilkastasi, jottet voi karata.

Ne kietovat kätensä kurkkusi ympärille, jottet voi huutaa apua.

Mutta ne eivät vie sinua minnekään.

Ne tulevat itse sisääsi.

Ne pesiytyvät jonnekin aivojesi alle, jonnekin piiloon mistä niitä ei voi tuntea.

Mutta ne voivat sen jälkeen vaikuttaa sinuun.

Ne saavat pinnasi kiristymään.

Ne saavat sinut epäilemään kykyjäsi.

Ne saavat sinut uskomaan, että olet huono.

Ne saavat sinut vihaamaan pikku hiljaa kaikkea.

Ne tekevät sinusta aikuisen.

Ja aikuiset pilaavat kaiken.

Ahneet ja määrätietoiset aikuiset satuttavat muita.

Armottomat ja viisaat aikuiset laativat säännöt ja lait, joita kukaan ei voi olla rikkomatta.

Tärkeät ja kiireiset aikuiset kuluttavat kaiken loppuun.

A round

Alkuräjähdys eli meidän avaruuden alku.

Ensimmäisten sekunnin miljoonasosien aikana syntyivät kvarkit, 

ja maailmankaikkeus oli silloin noin metrin halkaisijaltaan. 

Ja kun silloinen maailmankaikkeus alkoi jäähtymään,

 niin ensimmäisen viidentoista minuutin aikana syntyivät atomin ytimet.

Kaikki tuo on selvää ja ymmärrettävää.

Mutta miten tuota aikaa on käsiteltävä, koska on kuitenkin selvää sekin, 

että tuohon aikaan painovoiman täytyi olla järkyttävän vahva, 

koska se ei ollut vielä ehtinyt laajeta tuota olemassa olevaa maailmankaikkeutta kauemmas,

 ja koska mitä voimakkaampi painovoima on, sitä hitaammin aika kuluu.

Eli sekuntti silloin on paljon hitaampi kuin sekuntti nyt.

Ja tästä päästään meidän tulevaisuuteen.

Avaruus laajenee ja painovoima heikkenee, 

koska sitä ei yksinkertaisesti riitä enää yhtä paljon kaikkialle, 

koska luonnollisestikaan uutta painovoimaa ei enää synny niin ajankulku kiihtyy.

Lopulta me syöksymme kohti loppua

Palaset kyllä loksahtaa paikoilleen

Meillä on kaksi kättä, ja kaksi jalkaa.

Sekä silmät ja keuhkot.

Sitten meillä on sydän, keskellä rintaa takomassa verta ympäri kehoa. 

Se on iso lihas ja voi vavisuttaa koko kehoa yhdellä lyönnillä. 

Sen hakkaamisen tuntee helposti läpi rintakehän.

Mutta sitten meillä on käpyrauhanen.

Pienen pieni ja piilossa syvällä aivoissa.

Niin huomaamaton, että sen olemassaoloa ei tule ajatelleeksi.

Mutta se tikittää.

Ja se näkee valon.

Se pelastaa meidät kuoleman hetkellä.

Ja se on vain riisinjvän kokoinen.

Se saa meidät vainoharhaisiksi ja uskomaan salaliittoteorioihin.

Se saa meidät masentumaan ja menettämään halumme seksiin.

Se ohjaa voimiamme.

Mutta jos olemme sille kilttejä, niin se avaa meille oven ymmärtämisen seuraavalle tasolle.

Me kehitymme ja otamme vastuuta enemmän.

Me emme tee enää väärin, emmekä halua pahaa.

Mutta vain, jos olemme sille kilttejä, emmekä turvota sitä lisäaineilla.

Vain, jos puhdistamme sen.

Siksi meditoin.

Siksi vaivun hypnoosiin.

Siksi tanssin.

Pelkää inokulaatiota

Jos mulla on yksikin ajatus päivässä. 

Edes yksi sellainen, joka ääneen sanomisen arvoinen.

Niin miksi mä en kerro sitä sulle?

Miksi mä en pyydä sulta mielipidettä, ja opi vahingossa jotain siitä?

Vaikka kyllä mä tiedän syyn.

Mun aivot ui tervassa.

Mun sielu on teipattu gorillateipillä.

Mun kieli on painettu märkään sementtiin.

Mä olen niin jumissa, kuin vain ihminen voi olla.

Ja kun sanat juuttuu kurkkuun pahemmin kuin läski mies suolle, 

niin silloin sitä vaan turhautuu.

Ajan kanssa turhautuminen pakkautuu verisuoniin.

Ja verisuonet tukkeutuu ja kaikista liikkeistä tulee jotain muuta kuin sulavia.

Ja se raskaus olemuksessa tiivistyy ja pakkautuu.

Ja se pusertuu väkivaltana ulos nyrkkien kautta viattomien nenärustoihin.

Ja nenärustoista tirskahtaa verta kuin samppanjapulloista kuohuvaa.

Ja se on saatanan kaunista.

Ja se on saatanasta kaunista.

Moment of clarity VS eternity of opacity

Jokainen varjo, jonka ohi kävelen tarttuu minuun.

Jokaisen minuun takertuneen varjon myötä askeleeni käy raskaammaksi.

Jokainen raskas askel upottaa minua yhä syvemmälle.

Syvemmälle mitättömyyteen.

Syvemmälle pimeyteen.

Tuo pimeys, joka on sulaa samettia.

Se tunkeutuu jokaiseen huokoseen.

Se tukehduttaa nopeasti.

Pimeys, joka on pohjaton.

Pimeys, joka antaa papeille voiman ja halun saarnata.

Pimeys, joka pelottaa niin, että ihmiset rakentavat kirkkoja suojaksi sitä vastaan.

Ja me emme ymmärrä tätä. Me emme ymmärrä toisiamme. 

Me olemme eri ainetta ja me reagoimme eri tavalla ärsykkeisiin. 

Me hajoamme eri tahdissa, ja me luovutamme lämpöä omien rajoitustemme mukaisesti.

Meidät voi yhdistää, ja meidät voi erottaa.

Joten sulje silmäsi samaan tahtiin kuin sulkeutuu takanasi sellin ovikin.

Nauti paksujen kaltereiden voimasta, niiden ehdottomuudesta, 

ja siitä varmuudesta millä ne seisovat paikallaan, vaikka kuinka huutaisit ja raivoaisit niille.

Ja jokainen vanki ympärilläsi on valmis hyötymään sinusta tavalla tai toisella. 

Toiset ovat valmiita hakkaamaan ja ryöstämään sinut, 

ja toiset odottavat hetkeä, kun voivat raiskata sinut. 

Ja jokainen vartija on valmis kääntämään selkänsä ja ummistamaan silmänsä, 

kun joku näistä onnettomuuksista sinulle tapahtuu. 

Joten maadu kuin kuollut rotta tänne tai muutu hirviöksi hirviöiden joukossa. 

Muutu kammottavammaksi kuin suurin osa ympärilläsi on. 

Revi, pure ja tapa. 

Avaruus ympärilläsi on vihamielinen ja kiitää kohti omaa tuhoaan. 

Älä odota. 

Enää.

Enempää.

La nausée

Merivesi oli jäähtynyt viisitoista-asteiseksi. 

Tuollaista lämpöä sietää jonkin aikaa.

 Toisaalta, jos joutuu olemaan veden varassa niin tuo on kuitenkin sellainen lämpötila, 

että se lopulta pystyy tappamaan vahvimmankin ihmisen.

Silti hän on siellä. Sukelteli ja kävi välillä pinnalla. 

Hän teki pitkiä lenkkejä meressä, ja niin kaukana, että se ei ollut enää välttämättä järkevää. 

Mutta sellainen hän oli. Hän kaipasi meren luomaa illuusiota äärettömyydestä. 

Vedessä hän pystyi menemään joka suuntaan, 

olla melkein painoton ja kokea jotain samanlaista mitä avaruudessa kosmonautit kokevat.

Pinnan alla hän tunsi olevansa vapaa.

Hän uskoi, ettei häntä voitaisi saada kiinni kunhan vain hän pääsisi tarpeeksi kauas rannasta.

Yksinäisyyden kauneus on täydellisimmillään silloin, 

kun hän oli niin kaukana rannasta, että joka suunnassa näkyi horisontissa vain merta.

Ja vaikka meri oli armoton, ja vaikka myrsky saattoi yltyä milloin vain, oli meri myös antelias. 

Se tarjosi ruokaa loputtomasti. Se tarjosi virtauksia, joiden myötä saattoi uida kauas nopeasti,

 ja se yhdisti lopulta koko maapallon yhdeksi.

Mutta ei hän tiennyt, että lopulta ilkeät ihmiset iskisivät rautatangon hänen sydämensä läpi, 

ja nostaisivat hänet sen varassa laivan kannelle. 

Hänestä tulisi vain yksi uusi saalis noille ahneille.

Mutta ei hän miettinyt sellaista, ja miksi olisikaan.

Ei tappajan kuulu miettiä kohtaloaan. 

Eikä tappajan kuulu osata ennustaa omaa loppuaan.