Ote Hiniper Jullin mielisairaalan henkilökunnan hoito-ohjeista:
"Potilasta ei saa satuttaa, mutta potilaan pitää osallistua hoitotoimenpiteisiin. Aamu- ja iltapesut pyritään tekemään yhteistyössä, mutta potilaan niistä kieltäytyessä on sallittua turvautua voimankäyttöön. Ruokailun ajaksi potilaat tulee eristää toisistaan, ei pelkästään turvallisuussyistä vaan myös ruokailun sujumisen vuoksi. Jos potilas on pidemmän aikaa, ts. useamman viikon käytökseltään moitteeton, voi hänet palkita esimerkiksi irroittamalla kahleet jo ennen nukkumaanmenoa. Potilaiden lääkkeidensyöntiä tulee valvoa ja tarvittaessa käyttää mahaletkua lääkkeen antamiseen."
Ja täällä hän oli. Rakennus oli joskus ollut valtava viktoriaaninen kartano, mutta nykyisin se toimi päätepysäkkinä niille, joilla marmorikuulat olivat leikanneet kiinni. Niille joiden ei enää uskottu paranevan. Varsinaisia rikollisia täällä ei ollut, vain seinätapettia syöviä harhojensa vangeiksi joutuneita poloisia. Ja täällä hän tosiaan oli. Hän oli aivan varma, että hän ei kuuluisi tänne. Hän yritti muistaa miten hän oli tänne joutunut, mutta turhaan. Hän yritti huutaa apua, mutta turhaan. Hän ei saanut sanaa suustaan, kieli tuntui paksulta ja tahmealta, ajatus kulki hitaasti ja askeleet raskailta, oli kuin tenniskenkien tilalla olisi ollut betonista valetut saappaat.
Lääkkeet! Tämän oli pakko johtua lääkkeistä. Hän muisti, että aamulla herätessään hänen poskiaan oli painettu voimallisesti ja hänen nieluunsa oli työnnetty pillereitä. Hitaasti hän käänsi katseensa alas ja näki kahleet nilkoissaan. Hän näki jalkojensa liikkuvan hitaasti aivan kuin omasta tahdostaan. Hän tajusi kävelevänsä samalla kun toinen olkapää nojasi seinään. Häntä oksetti, mutta hänellä ei ollut voimia edes yskäistä. Mihin hän oli kävelemässä? Hän tiesi, että hänellä oli kiire jonnekin. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi olla yksin.
Eikä hän tavallaan ollutkaan yksin. Näillä käytävillä oli ulkoisesti samanlaisia tapauksia kuin hänkin. Osa makasi naama kiinni lattiassa, osa kyyhötti kyykyssä ja osa käveli hänen laillaan pitkin näitä käytäviä. Mutta ei hän näitä tyhjiä ihmiskuoria tarkoittanut. Häntä puistatti. Miksi ihmeessä hän oli täällä. Tämän oli pakko olla salajuoni hänen päänsä menoksi. Hän yritti pinnistää mielessään, että kuka tai mikä olisi tämän takana, mutta hänen oli vaikea muistaa edes sitä, että kuka hän itse oli. Ja vaikka hän ei tiennyt missä hän oli niin hän tiesi mikä tämä paikka oli. Hän muisti nähneensä kyltin jonkin oven vieressä tai ilmoitustaululla, että täällä Hiniper Jullissa kaikki potilaat saavat rauhan. Ja hän tajusi, että tämä oli parantola, kaapelitehdas, kukkuluuruu-motelli, rakkaalla lapsella on monta nimeä, yhtä kaikki, tämä oli hullu paikka jopa hullujen huoneeksi.
Aivan, tämä oli mielisairaala ja hän oli matkalla hoitajan luokse. Miksi? Hän yritti pinnistellä sumuisessa mielessään. Hän tiesi, että hänen päänsä oli oikeasti terävä kuin kiimainen puimuri, mutta nyt tuntui kuin aivotkin olisivat jonkin SM-leikin jäljiltä täynnä steariinia. Ja siinä se oli lopulta hänen edessään. Hoitaja, selin häneen. Hän tarttui hoitajaa kiinni toisella kädellään (joka oli vapaana, koska toinen käsi taisi olla murtunut, ainakin se oli kipsattu kiinni hänen kylkeensä, outoa, ei kipua, mutta hän ei pystynyt liikuttamaan kuin toista kättään).
Hoitaja, joka muistutti enemmänkin vanhaa rugbynpelaajaa kuin sisarhentovalkoista kääntyi ja kysyi mitä potilas oli vailla. Hoitajalla oli millin pituiset hiukset ja jäänsiniset silmät. Katse oli tyhjä ja vailla kunnioitusta.
Hän vastasi: En kuulu tänne.
Hoitaja: Niin kuin ei teistä kukaan.
Hän: Oikeasti. Teidän täytyy auttaa minua.
Hoitaja: Kuka te sitten olette?
Hän: Olen....hmmmm....en....osaa...sanoa.
Hoitaja: Mistä sitten tiedätte, että ette kuulu tänne.?
Hän: Koska minulla on tehtävä kesken.
Hoitaja: Ja mikäköhän tehtävä juuri teillä on kesken?
Hänen silmänsä kostuivat. Ne olivat kyyneleiden tapaisia. Hän puri hammasta ja yritti muistaa. Hän hymähti ääneen ja kohautti olkapäitään, antaa olla, ei hän saisi kiinni muistoistaan. Hän kääntyi pois ja otti hitaasti lyhyitä askeleita takaisin käytävällä. Hän tiesi, että hänen piti etsiä hoitaja. Sellainen hoitaja joka kuuntelisi.
Hän kuuli takanaan kuinka äskeinen hoitaja tuhahti ääneen "siinä kanssa yks sankari".
Sankari?
Niin sankari! Se se oli. Hän oli sankari. Nyt hänellä välähti. Häntä oltiin kusetettu ankarasti eikä pelkästään häntä vaan myös hänen tovereitaan. Eikä mitä tahansa tovereita vaan hänen taistelutovereitaan. Hän katsoi rintaansa, siinä oli numerokyltti eikä nimeä. Hän tajusi, että hänen ei haluttu muistavan kuka hän oli. Hänen oli parempi jatkaa laahustamista, koska tuntui, että joka askeleella hän muisti lisää. Samalla hän tajusi, että hänen oli parempi pitää omana tietonaan tämä muistinpalaaminen. Näihin ei voinut luottaa. Ei tämä ollut oikea mielisairaala, tämä oli roskapostiämpäri ihmisille, joista haluttiin eroon. Pitkään aikaan ensimmäisen kerran DeRaps tunsi olonsa edes hieman huojentuneeksi. Eikä tämä edes ollut outoa loppujen lopuksi, koska keikka tuolle planeetalle oli tullut pöytälaatikkoyhtiöltä, jonka taustahenkilönä hääräsi oikeasti Majuri Collins, jonka taustalla hääräsi oikeasti Eversti Curtz.
DeRapsilla oli tapana tarkistaa aina tilaajan taustat ja vaikka heidän viimeinen keikkansa oli kait haiskahtanut alusta saakka oli ylpeyden nimissä ollut pakko ottaa se vastaan. Mutta koska DeRaps tiesi, ketä tilauksen taustalla oli ollut ja kaikki mitä keikalla oli tapahtunut, alkoi tämä traumaattinen palapeli epäsovinnaisine paloine loksahtelemaan paikoilleen. Häneen itseensä oli ehditty käyttämään AAA-konetta. Hänet oli saatu hulluksi. Todennäköistä oli, että jo siinä vaiheessa kun he olivat luulleet demonin tehtailevan lisää zombeja liukuhihnalta, oli heihin jo käytetty aivopesua.
Todellisuudessa yhtään laukausta ei oltu ammuttu. Samalla kun DeRapsin siivousfirman poijjaat olivat laskeutuneet, oli ensimmäiset säteet sunnattu heihin. Pikkuhiljaa, jottei muutos näkyisi heti. Kaikki mitä planeetalla oli tapahtunut ja kaikki sen jälkeen oli DeRapsin mielikuvituksen tuotetta. Nerokasta? Ei, lähinnä raukkamaista.
Mutta se sopi Majuri Collinsin luonteelle. Mies joka harjoitteli ampumista siten, että hänelle haettiin kehitysvammaisia lapsia maalitauluiksi. Kehitysvammaisia siksi, että niihin oli helpompi osua, eivät olleet niin nopeita liikkeissään.
