Sefer Jetsira

Paha ajatus riittää siihen

Sitä ei voinut kutsua hyvällä tahdollakaan kaupungiksi, saatikka edes kyläksi. Muutama talo autiomaan reunalla ja siinä kaikki. Minulle oli varattu yksi huone ja kun menin sinne oli siellä aivan pilkkopimeää. Menin jotenkin haparoiden vuoteelle makaamaan, vaikka tiesin, että lattialla vilisti skorpioneja. Mitä sitten, tänne asti oltiin tultu ja minun oli levättävä. Pelko oli jatkunut niin kauan, että siihen oli jo tottunut. Siihen oli turtunut. 

Uni ei tullut, koska itsepetos oli käymässä liian suureksi. Tiesin, että matkani oli tulossa päätökseen ja mitään muuta kuin pettymys ei odottaisi perillä. Menisin silti loppuun asti, mitä muutakaan minulla oli, ei mitään hävittävää ja ainakin voisin todistaa itse tämän valheen todeksi menemällä katsomaan tuota reikää maassa, joka odotti enää päivän matkan päässä. 

Siellä ei olisi mitään vastauksia. Ei mitään mystiikkaa, ei enää lisää taruja eikä lähdettä, josta saisin juoda ja voimani siten takaisin. Eikä minulla ollut muutakaan paikkaa minne mennä, ei ollut kotia tai paikkaa jossa minua odotettaisiin. Enkä toisaalta voisi mennä minnekään minne en haluaisi viedä sisälläni riehuvaa kaksoislohikäärmettä, en sitä pahaa henkeä, joka minut riivasi ja jonka takia kukaan ei halua minua enää tappaa. Niin hullua kuin se onkin niin minua ei suojele takanani vaeltava enkeli vaan sisälläni vaaniva noituus.

En ollut pettynyt, että tämä matka oli maksanut kaiken sen mitä omistin. Ei materialla ollut mitään väliä. Eniten turhautti se, että ei ollut mitään muutakaan millä olisi arvoa. Ei ollut suurta salaisuutta, joka palkitsisi löytäjänsä. Oli vain valheita. Oli valheita, joista oltiin valmiita maksamaan paljon ja oli valheita, joihin uskottiin vain hetken. 

Sänkyni alla olevat pääkallot yrittivät kuiskata minulle ja varoittaa minua. Käskin niiden olla vaiti ja haukuin niitä tyhmiksi, että luulivatko he olleensa itse yhtään viisaampia aikanaan, kun olivat samaan ansaan kävelleet kuin minäkin nyt. Minä sentään tiesin tämän utopiaksi.

Mutta muutaman tunnin päästä aurinko nousisi.

Sitten voisin kävellä sen reiän tai aukon luokse. Voisin työntää käteni sinne tai sylkeä siihen, miten vaan haluaisinkin. Olisipa minulla ollut mukana jotain millä räjäyttää umpeen tuo vanha läpi, joka odotti enää pienen matkan päässä. Eipähän enää kenenkään tarvitsisi minun jälkeen vaivautua tänne asti. Minulla oli mukana kaikki mitä tarvitsin, repussani oli rikkiä, elohopeaa, suolaa, tulitikkuja ja vettä. Verta saisin paikan päällä omasta kädestäni, minun veitseni oli terävä edelleen.

Kehät oli nyt kierretty. Sokkelo oli kuljettu loppuun. Jäljellä oli enää lootussolmun staasi.

Follow your daydream

Mulla on nolla uutta ajatusta.

Sen sijaan mulla yksinollanollanolla vanhaa, kierrätettyä ajatusta. Jokainen sellainen jonka olen jo kertaalleen ajatellut.

Joka tapauksessa, mä olen seurannut unelmiani. Ja koska olen jo elänyt suurimman osan elämästäni niin tiedän, että ne unelmat eivät johtaneet minua minnekään. Toisaalta se ei ole mikään ihme; en ole erityisen hyvä missään (jossei katkeruutta lasketa, eikä laiskuutta oteta lukuun).

Voisi luulla, että kun avaruus on suurimmalta osin pimeää ainetta niin atomikin on koostumukseltaan suurimmaksi osaksi sitä samaa pimeää ainetta. Ja minun pääni, minun sydämeni, sieluni ja kivekseni ovat täynnä tuota samaa pimeää ainetta. Minua liikuttaa se sama pimeä energia, joka saa galaksit karkaamaan toistensa luota. Kuulostaa äkkiä niin kovin synkältä. Onneksi minulla päälläni tämä sateenkaaripaita ja hiukseni ovat hopeiset, samoin kimaltelevat timanttirusetit palmikoissani pehmentämässä tätä loppuräjähdystä.

🅱🆄🅻🅻🆂🅷🅸🆃

Bring back Juicy Fruit

Minä kirjoitan tajunnanvirtaa. Tyylipuhdasta, ruokkoamatonta ja säännöistä vapaata tajunnanvirtaa. Täysin epäanalyyttista ja epäloogista tajunnanvirtaa. Massiivisen kognitiivisen dissonanssin vallitessa ajatteluani kirjoitan sormet verillä tajunnanvirtaa. Niin järjetöntä ja niin kuvottavaa tajunnanvirtaa, että kaikki kielioppivirheet jäävät vaille ansaittua huomiota. Sellaista intertekstuaalista lauserummutusta, että unohdan laittaa tarvittavan tiivistelmän vasta viimeiseksi.

Väitteitä, johtopäätelmiä ja kokonaisia teorioita vailla minkäänlaisia todisteita. Ristiriitoja, keskenjääneitä lauseita - jumalauta keskenjääneitä sanoja ja loputonta toistoa. Ei alkua, ei loppua, eikä oikein mitään siinä keskellä. Raskasta, liian pitkiä virkkeitä, eikä mitään kunnioitusta lukijaa kohtaan. Ei kunnioitusta itseään kohtaan. Itseni teitittelyä, itseni ylentämistä kökköyteen. Tauotonta minä-minä-minä jauhamista. Jos kirjoittajalla olisi kaikki valta niin sivun taustaväri olisi kultainen ja fontin väri kultainen ja fontin koko tuhatsataneljäkymmentäviisi ja riviväli olisi siinä. Juuri siinä sinun edessä. Se olisi ihan siinä ja siinä.

Osittain lainattu, osittain kokonaisia kappaleita lainattu. Vaikka ei voi puhua lainaamisesta, koska lähdeviitteet loistavat poissaolollaan, lähdeviitteiden puute kuvaa hyvin pahoinvointia, joka tulee riittämättömistä aikuiskontakteista. Aidoista ja vihjailuista vapaista aikuiskontakteista. Ei fyysisistä vaan henkisistä. Toisen kohtaamista aidosti ilman ennakkoon asetettuja lokeroita, ilman keinotekoisia määrittelyjä ihmisyydestä, ilman kapea katsantoa.

-It's the best God Damn gum in the world-

  

I just love good old punches

 Se on ihan sama voittaako vai häviääkö. Itse tappelu on olennainen. Kunnon mäiskäsyt palleaan ja terävät koukut leukaan saavat energiat virtaamaan miehisessä hyvinvoinnin temppelissä harmoniassa yhdessä universumin kanssa.

Irronneet hampaat ja märkivät haavat tekevät sellaisen sulosoinnun yhdessä syksyisen luonnon ruskan kanssa, että sitä ihan tuntee hengittävänsä yhdessä aamu-usvaisen kanervikon kanssa.

Muistan kuinka poimit pihjalanmarjoja. Teit niistä puuroa. Maassa oli lunta. 

Mä olin silloin onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan.

Helvetti, mähän olen aina onnellinen. 

Mä olen onnellinen, kun saan nyrkistä. Koska silloin mä antaa itsekin nyrkistä. Harmi, että sen pitää mennä niin nykyään. Enää ei voi vaan antaa rystysten laukata ja nivelten paukkua. Pitää odottaa, että toinen iskee ensin. Tai toiset. Ja vasta sitten saa iskeä takaisin. Pitää olla itsepuolustusta. 

Ihme pehmoilua. Onneksi nämä ajat ovat pian ohi ja ollaan taas lopunaikojen äärellä. Silloin taas vahvimman sana on laki. Loppuu tämä aromaattisten suitsukkeiden kanssa pelleily. Loppuu turha ihokarvojen sheivaus. Loppuu yletön kauneuteen keskittyminen. Loppuu sisustaminen. Loppuu ihmiskunta. 

craziness road

It all started when a song was found in the tunnel, which was as little composed by nature as by man. The song was studied for years without success. Gradually, it got less attention, only a few flimsy theories were made about it. All the notes on the verses of the song remained riddles. The material of which it was composed was also partially obscured. It was some kind of metal anyway. 

Later the lyrics were found and they were relatively interesting too. However, they were not helpful in interpreting the song either.

The first verse:

"I lay my head in the lap of darkness. 

It is like an old mother who takes care of her exhausted child 

so that the knocked knob and possessed mind can rest for a while."

Time shift

3D-tulostimella voi tulostaa ouija-laudan. Toimii varmaan ihan yhtä hyvin kuin hauta-arkun kannesta veistelty vastaava versio. Mutta millainen henki tarvitsee jonkun pelilaudan ja pari pelaajaa välittääkseen viestejä rajan takaa? Eikö joku todella vahva ja pelottava demoni voisi kommunikoida ilman lautapelejä kenen kanssa haluaa? Ja odottaako jossain päivystävä henki, että jos jossain lähellä aletaan pelaamaan spiritismiä niin hän on valmiina ryntäämään paikalle ja toimimaan googlena henkimaailmaan suuntaan? Ja mihin ihminen tarvitsee paholaista, kun kaikki menee päin helvettiä ihan hyvin ilman sitäkin. Ja mihin ihminen tarvitsee Paul Austerin romaaneita? Eikö ihminen osaa leikkiä mielikuvitusleikkejä ilman, että joku satusetä kertoo niitä hänelle? Että joku elää hänen puolestaan mielenkiintoista elämää. Kokee asioita, jotka ovat järisyttäviä, mutta inhimillisiä.

Paul Austerin oma lapsi, Daniel osaa elää niin, ettei siihen tarvita romaanin sivuilta täytettä. Daniel on suurempi nero kuin isänsä, mutta saa vähemmän huomiota, vaikka hän todella uskaltaa mennä äärirajoille arjessa sen sijaan, että venyttäisi sivumäärää romaanin kansien välissä.

Tai no, Danielista pitänee puhua menneessä aikamuodossa. Daniel ei pelkästään löytänyt äärirajoja vaan meni myös niiden yli.

Samael - Poison of God

1960-luvulla miehet saivat haista hielle ja/tai tupakalle. 

Sitten heidät opetettiin käymään suihkussa ja käyttämään deodoranttia. 

2020-luvulla miehille myydään omia meikkipaketteja, niiden kannessa lukee "War Paint". 

Nykyisin miehet ajelevat karvojaan muualtakin kuin naamasta, ottavat nätin rusketuksen ja tuhlaavat merkkivaatteisiin.

Mä synnyin noiden vuosikymmenten välissä ja totean itsevarmasti, että siinä oli hyvä. Ihan kiva, ettei se viikon vanha hiki polttele sieraimia työpaikoilla, mutta helvetti ne kasvonaamiot vois jättää väliin nyt kyllä.

Miehille myydään silikoni-implantteja. Voi ottaa hauikset tai pohkeet, jos ei jaksa treenata.

Komponenttipula piinaa eikä kaupasta tahdo löytyä millään uutta pelikonsolia sen takia.

Ilmasto lämpenee ja tuleva maailmanloppu ei välttämättä ole huono asia ollenkaan.

When should you sacrifice a Queen?

En ollut sitä, en ollut tätä. 

Ihme räpiköintiä aina vain. 

Ulkoasu muuttuu ja selitys joka kerta, mutta samaa räpiköintiä. 

Hirveät luulot. 

Hirveät odotukset. 

Hirveät paineet. 

Tulokset huononevat. 

Ajat huononevat. 

Selitykset paranevat. 

Teen asioita, jotka tuntuvat nyt oikeilta, mutta joita kadun tulevaisuudessa. 

Saisinpa anteeksi. En ihmettele, jos en saa. 

Yritä olla erikoinen. Yritä olla aito ja omaperäinen. 

Et onnistu, olet vain melkein tavallinen. Siis parhaimmillasi. 

Lähinnä sekava. Pelokas ja ylpeä. Rikki ja turtunut. Lääkitty ja tukossa. 

Mikään ei pelota. Siis mikään ei asia ei pelota, koska millään ei ole väliä. 

Silti pelokas. Et edes tiedä miksi pelkäät, mutta pelkäät, että romahdat taas, vaikka se on parasta mitä pitkään aikaan sinulle on tapahtunut. 

Kaikki pelot ovat käyneet toteen, mutta nekään eivät olleet niin pahoja kuin aikoinaan luulit. 

Lähinnä tekivät kaikesta tylsempää. Kaipaat aina. Mutta et minnekään, etkä ketään. 

Haaveilet rakkaudesta, mutta et ketään kohtaan. 

Puhut avoimemmin nykyään, mutta olet sisältä ontompi kuin ennen. 

Ennen leikit tulella ja nykyään kaikki kirkas häikäisee.

Kuvittelit meneväsi eteenpäin, mutta veitkin saman tarinan vain uudelle yleisölle. 

Luulit oppineesi jotain, mutta sorruit omiin maneereihisi. 

Kuvittelet hurmaavasi kaikki, koska et tunnista sääliä heidän katseesta. 

Olet outo ja kummallinen. Et mielenkiintoinen, etkä unohtumaton.

Valitat, valitat, valitat.

Mietit kuinka kauas taaksepäin pitäisi kelata, jotta tarinasi olisi vielä oikaistavissa.

Isäsi isänisä makaa joukkohaudassa.

Kukaan ei tule muistamaan missä sinä makaat iäisyyden.

A New Engine Produces Nearly Zero Harmful Feelings & Memories

Pinnan alla niin kauan, että unohdin millaista on hengittää. Pidätin vain ja olin kuin mitään ei olisi vialla. Sitten tuli hetki, että riitti. Ja aloin näkemään millaisten valheiden alla olin sukeltunut.

 

Kauan.

 

Mutta pedot on petoja, vaikka olosuhteet olisivat kuinka mukavia tahansa. Ja saatana on saatana, vaikka ihminen siitä yrittääkin tehdä salonkikelpoista pelleä, itsensä kaltaista.  

Mutta tää on vasta traileri. Ja niin kuin aina trailerit lupaa liikoja tai on muuten huonoja. Niin tässäkin tapauksessa. Tarvitaan oikeasti enemmän, jotta kiinnostuisin. Tarvitaan paljon enemmän, että syttyisin.

Tänään.

Näin kuinka peura makasi keskellä ajokaistaa. Yritti nostaa päätään, mutta ei pystynyt. Se oli törmännyt moottoripyöräilijään. Kuski seisoi ojassa sekavana. Mietti sattuuko minnekään ja kuinka voikaan olla huonoa tuuria. 

Mutta ei ole olemassa huonoa tuuria. On vain meidän tapamme arvottaa asioita oman etumme kautta. Minusta se oli hyvää tuuria. Todella hyvää.

Ja ihan vain siksi, että se peura ei törmännyt minun autoni keulaan. 

How to create a restore point in life

 Me voitais olla vaikka kuinka hienoja tyyppejä, jos me ei kohdattais niin paljon kriisejä. Me voitais olla vaikka kuinka iloisia ja energisiä, jos meidän voimat ei menis suremiseen. Moni joka luulee olevansa ratkaisu niin on oikeasti vain osa ongelmaa. Ja moni joka pelastaa ei tajua sitä edes tekevänsä. Raha ei tee onnelliseksi, koska mikään ei tee onnelliseksi. Eikä tarkoitus ole vaan koko ajan valittaa, mutta kaikki muu olis enemmän tai vähemmän teeskentelyä. Ja tietty - aina vois mennä vielä huonomminkin - ja juu, on huomattu, että aina myös menee. Kuinka yllättynyt sitä ois, jos joskus meniskin paremmin. Joskus oliskin niin, että kummitukset ei palais, kun ne kerran ois teurastanut. 

En mä tiedä kuinka tässä käy.

Ekaa kertaa koskaan mä en voi luvata, että tässä käy hyvin.

Sellaista se on kun pelaa Tetristä, palat ei vaan loksahda ja jossain kohtaa tulee tehtyä virhe.

Desperate and displeased

Sota on ohi. Ei kokonaan, mutta minun osalta.

En ole perillä. En mennyt mihinkään. Luulin aina olevani matkalla jonnekin, mutta oikeasti olin vain eksyksissä. Uponneena itsesääliin ja syljin räkää muiden kasvoille, koska kyyneleitä en osannut vuodattaa.  Paperin ohutta, haurasta ja latteaa oli lopulta kaikki. Jokainen ihmissuhde revittävissä irti, jokainen saavutus kuin ämpärillä hiekasta tehty, helposti yhdellä polkaisulla tuhottavissa, pois pyyhittävissä ja lopulta kaikkien unohdettavissa. Paitsi ettei kukaan varsinaisesti unohtanut niitä, koska kukaan ei varsinaisesti kiinnittänyt niihin alun perinkään huomiota.

Joka tapauksessa sota oli nyt ohi minun osalta. En poistunut kentältä voittajana, mutta en kai häviäjänäkään. Taisin vain kadota kesken taistelun, haalistua kuvasta ja todeta kaiken olleen enemmän tai vähemmän turhaa. Kannan mukanani syyllisyyttä, kannan vaikka tein parhaani, yritin onnistua, koitin olla niin hyvä kuin mahdollista.

Mutta eihän se riitä. Ei, jos on roisto. Eikä ketään kiinnosta, vaikka kuinka sydän olisi kultaa ja aikeet viattomat. Ei, roisto on roisto. Ja selkäänpuukottaja nukkuu huonosti. En pelkää silti tulevaa. Pelkään, ettei sitä tule.

In a hating memory

Kauppakeskuksen avajaisissa oli trubaduuri viihdyttämässä ihmisiä. Sellainen keski-ikäinen, paljon keikkaileva, menetettyä rock-unelmaansa muisteleva taitava soittoniekka. Hän osasi soittaa kaikki klassikot ihan tosta noin vaan. Osa ihmisistä jäi kuuntelemaan, mutta osa vain käveli ohi osaamatta arvostaa aitoa lahjakkuutta.

Itselläni aika pysähtyi hetkeksi, kun hän soitti yhtäkkiä Nirvanan 'Something in the way'. Klassikkobiisi, mutta väärä ympäristö ja yleisö tuolle mestariteokselle. Ja jossain valheellisessa ylemmyydentunteessa kuvittelin itseni olevan tuon laulun arvoinen, vaikka ihan samanlainen keskiluokkainen paskiainen minäkin olin.

Itse en ollut vain lakannut suremasta sitä, että menetin otteeni. Uskoisin, että muut olivat ihan tyytyväisiä untuvatakeissaan. Luulen, että kaikki muut kuvittelivat olevansa jotakin mitä minä en koskaan voisi olla. 

Saw your end

Tiedän, tässä iässä ei pitäisi olla enää mielikuvitusystäviä. Mutta se oli aluksi niin hupsu ajatusleikki, että päätin jatkaa sitä. Ja ajan myötä tuosta mielikuvitusystävästäni tuli minulle ihan rakas ajatus, josta en halunnut päästää irti. Ehkä se oli omanlaista harrastelijaterapiaa tai tapa jäsennellä ajatuksia, kun kävi arjen tapahtumia yhdessä läpi tuon täydellisen tyypin kanssa. Ja olihan hänellä nimikin, kysyin sitä häneltä ja hän vastasi hymyillen: 'Enyo'.

Mutta ongelmiahan siitä seurasi.

Tässä yhtenä päivänä Enyo tuli luokseni hieman turhautuneena. Hän kertoi, ettei enää uskonut minuun. Siihen, että olisin oikeasti olemassa. Hän pyysi, että jättäisin hänet rauhaan, enkä tunkeutuisi hänen ajatuksiinsa. Kuulemma hänen oikeat ystävänsä eivät pitäneet siitä, että hänellä oli tällainen kaverisuhde, kuulemma lasten leikkiä tällainen.

Loukkaannuin ja yritin huutaa, että tämä oli minun leikkini.

Huusin turhaan.

Kukaan ei kuullut.

Ei ollut ketään tai mitään kuulemassa.