Creek of deceit

Jokainen vartalo on kaunis. 

Jokainen elämä on arvokas. 

Jokainen mielipide on yhtä arvokas.

Ja vitut. Ihminen on vain peräsuolen jatke, kävelevä komposti ja latteuksia suoltava hitaasti mätänevä lihakasa. Kaikilla on näkemystä, kaikilla on joku syy osoittaa mieltään ja kaikki ovat mielestään viisaita. Miksei kukaan tajua olla hiljaa, pysyä vaiti ja lopettaa itselleen ääneen valehtelua? Miksi meidän pitää vaivata muita kertomalla kuulumisia, huolia ja kokemuksiamme ilmastomuutoksesta/tasa-arvosta/maahanmuutosta/harrastuksista/kulttuurista/ihmissuhteista/mistä tahansa?

Mitä sillä on väliä? Kaikki tapahtuu kuitenkin.

none of these thoughts were mine

Jos kukaan ei ole täysin paha eikä kukaan täysin hyvä vaan me ihmiset ollaan sekä että. Ja joillekin me olemme kivoja ja joillekin toisille me olemme ilkeitä. Joillekin me kostamme omaa epävarmuutta ja toisia me imartelemme ihailun tai muun sentimentaalisen vastakaiun toivossa.

Mutta onko lakana valkoinen, jos siinä on mustia tahroja? Onko lasi ehjä, jos siinä on säröjä?

Onko mitään hyvää ihmistä olemassa?

Me aikuiset haluamme uskoa niin, me haluamme, että pahaa tekevät ovat myös pahoja ihmisiä. Ja me uskomme aina itse olevamme hyviä, ainakin pohjimmiltaan. Mutta me emme ole. Me olemme ahneita ja itsekkäitä, jossakin määrin aina. Mutta se ei ole se narratiivi, jota itsellemme kerromme. Me aikuiset olemme lopettaneet leikkimisen aikoja sitten, mutta satujen kertomista me emme lopeta koskaan. Pahinta on vain se, että uskomme itse ehdoitta nuo sadut.

Meidän viisautemme on meidän kirouksemme. Meidän heikkoutemme on sokeus omalle itsellemme. Me emme näe omia virheitämme oikein, usein emme näe ollenkaan virheitämme. Minulla on uutinen, kukaan ei voita tätä sotaa. Minulla on sisällä rauha sillä tiedän, että yksikään ei jää jälkeen. Minulla surua jaettavana, sillä osa menetyksistä koskee niitä, joita itsekin rakastan. Itselläni ei ole väliä, olen saanut jo kaiken, mutta olisin toivonut rakkailleni vielä jotakin, vielä parempaa ja vielä enemmän. Minun iloni on olla näkemässä tämä. 

Eikä mitään jää jäljelle. Siinä kaikki.

Romahdus. 

Ja lopulta kaikki räjähtää sisäänpäin (ts.imploosio).

᪙

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

XII NÄYTÖS

-Pitagore saapuu sukulaisten luo vaatimaan velkojen maksua-

A new way to kill me

Aika moni on vihainen syistä, jotka ovat aluksi täysin ymmärrettävät, mutta sitten kun niitä syitä tutkii niin paljastuu, että todelliset syyt ovat jossain syvemmällä. Niin moni on vihainen ja hermostunut, koska lääkitys ei ole oikea ja/tai kohdallaan. Ja meille syötetään näitä lääkkeitä niin paljon. Siihen kun lisätään se, että uutiset ja internetin likasangot saavat polttoaineensa pahasta olosta, pelosta ja ahdistuksesta niin lopulta me vain alamme vihaamaan jotakin. Samat informaation viemärit syöttävät meille kuvaa onnellisuudesta, hyväksytyksi tulemisesta ja tykkäysten määrästä, että jahtaamme onnen illuusiota oman mielenterveytemme kustannuksella.

Ihminen voisi valloittaa koko avaruuden, mutta se mieluummin käyttää kapasiteettinsa siihen, että se syö omat lapsensa. Ihminen voisi luoda hengensalpaavia taideteoksia, mutta ihminen mieluummin tuhoaa maapallon.

Evoluutio antoi meille kyvyn metsästää ja nukkua taivasalla. Evoluutio antoi meille kielen ja kyvyn ymmärtää symboleita. Evoluution ansiosta me kiinnymme jälkeläisiimme ja olemme teoriassa valmiit jopa kuolemaan omien jälkeläistämme tähden. Käytännössä olemme hylänneet lapsemme ja siirtyneet haalimaan seuraajia eri applikaatioissa. Me olemme unohtaneet kyvyn luoda runoja ja sen sijaan kommunikoimme emojeilla. Emme metsästä tai saalista, me olemme pariutumassa Tinderissä. 

Me emme kapinoi tätä kehityskulkua vastaan, koska olemme saavuttaneet tietyn sosiaalisen statuksen ja on tärkeämpää pelastaa se kuin maailma sen ympäriltä. 

Verba volant, Voxra manent.

That I cannot be insane

Eihän se nyt ihan niinkään ollut. Vielä määrittelemättömistä syistä johtuen mikään ei ollut niin. Kaikki mitä oli sanottu tai kirjoitettu ei yksinkertaisesti pitänyt paikkaansa. Kaikki sai alkunsa väärinkäsityksestä. Tai siitä, ettei halunnut pahoittaa toisen mieltä. Tai siitä, että luuli, että odotettiin sanovan niin. Tai näin. Ja omaa mielenterveyttä sopi epäillä, koska kaikki ympärillä olivat sekaisin. Kuka jahtasi mitäkin ja kuka juoksi minkäkin perässä ja kuka tavoitteli mitäkin ja kaikilla oli jokin päämäärä mihin he pyrkivät ja maali tuntui hieman liikkuvan koko ajan, ja minä en muistanut unohtaa itseäni ja mikään ei ollut tärkeää ja yöllä, kun oli ihan pimeää, kävelin kadulla, sateiselle asvaltille jätin askeleita sikin sokin, kävelin jonnekin vain eikä kukaan muu voinut seurata minua, koska... en tiedä miksi.

Olin kävellyt täällä ennenkin. Tunsin nämä liikkeet, osa oli toki uusia, mutta pääpiirteissään kadut olivat ne samat vanhat tutut. Tämä ei tuntunut silloin kodilta, mutta nyt kun en enää asunut näillä kulmilla, tämä tuntui juuri siltä kodilta minkä olin menettänyt jo kauan sitten ennen kuin ensimmäisen kerran edes eksyin tänne. Ajauduin tänne niin kuin kaikki nämä muutkin, joita täällä pyöri. Samanlaisia levottomia sieluja. Joku kantoi mukanaan pientä nahkaista salkkua ja hoki kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella kuinka "Misel Fukoo on nero ja kuinka neroja ei ikinään arvosteta tarpeeksi ja kuinka kaikkien tulisi ymmärtää paremmin" ja se monologi on loputon ja tuntuu, että pahimpia saarnaajia ovat ne, jotka ovat löytäneet jonkun filosifisen ismin eivätkä niinkään ne, jotka ovat löytäneet jonkun teistisen jumalan. Ja nämä monologit päättyvät aina samalla tavalla: Oisko sulla heittää yhtä röökiä?

Mutta on minulla heitäkin ikävä. Minulla on ikävä kaikkia näitä, jotka näitä samoja katuja tallaavat. Joku täältä pääsi pois, löysi rakkauden ja muutti toiselle puolelle merta. Joku kuoli metron alle, kaatui tai työnnettiin, kuoli joka tapauksessa. Joku sai taulunsa myytyä ja sai tarpeeksi rahaa, jotta yliannostus olisi todennäköinen seuraavalla kerralla. Ja joku joka oli yhtä yksin kuin minä, mutta joka oli yhtä kyvytön jakamaan itseään kuin minä, joten yksinäisenä hän tulisi pysymäänkin. 

Stop being so bait

 Vahingoitin itseäni niin oudolla tavalla, että en tajunnut sitä ennen kuin se oli liian myöhäistä. En tehnyt ulkoisesti mitään itsetuhoista. Päällisin puolin kaikki taisi olla jopa paremmin kuin hyvin. 

Oli hyvä työ.

Oli hyvä auto.

Oli hyvä koulutus.

Oli hyvä perhe.

Mutta ne olivat vääriä. Tai ne olivat ihan oikeita ja hienoja. Mutta vääriä minulle. Olin pilkannut ihmisiä, jotka etsivät itseään, mutta en tajunnut, että itse en edes tietäisi mitä etsiä. Oli niin kauan tehnyt kaikkea muuta ja ollut joku, etten enää tiennyt mitä oikeasti haluaisin tehdä ja kuka minun kuuluisi olla. Olin tavallaan tullut tuhonneeksi itseni olemalla niin hemmetin hyvä ja arvostettu yhteiskunnan yksilö. Mutta se en ollut minä. Minä en ollut se, joka nyt teki kaikki nämä asiat tässä elämässäni.

Minun pääni sisällä asui vieras. Se käytti suutani kuin omaansa. Varoi sanojaan ja oli käytökseltään tahdikas. Se yritti olla joka tilanteessa niin fiksu kuin mahdollista. Se vaikutti siltä kuin se yrittäisi tehdä vaikutuksen ulkopuoliseen yhteiskuntaan kaikin mahdollisin tavoin.

Jopa sen ystävät olivat hyviä ja menestyviä. Jos tästä kaikesta ottaisi kuvan niin siitä potretista puuttuisi kaikki rumat ja köyhät ja sairaat. Eikä sellainen kuva voi olla todellinen. Se oli lapsellisella tavalla siloiteltu kuva vastaamaan jonkun muun tai jonkin muun tarpeita. 

Siksi hän ajoi eräänä yönä törkeää ylinopeutta ilman turvavöitä uudella maastoautollaan suoraan päin moottoritien varrella olevaa kallioleikkausta. Kipinät lensivät periksi antavasta auton teräskehikosta korkealle ja loivat pieneksi hetkeksi ihan oman tähtitaivaan tälle täysin korvattavissa olevalle yksilölle.

Työpaikalla surtiin hetken ja sitten sisäisellä rekrytoinnilla paikattiin tämän yksilön yllättäen jättämä toimenkuva.

Auton romu vietiin jätteidenkäsittelylaitokselle ja metalli kierrätettiin asian mukaisesti.

Koulutuksesta saatiin maininta varsin kauniiseen kuolinilmoitukseen.

Perheen osalta puoliso löysi uuden kumppanin alle kahdessa vuodessa, lapsista yksi alkoi käyttämään huumeita, mutta niin se olisi alkanut käyttämään joka tapauksessa, yksi lapsista kävi terapiassa ikävuodet 20-32, kunnes tuli uskoon ja löysi rauhan sitä kautta.

Kaikki jatkui, elämä jatkui, universumi ei pysähtynyt.

Saturn was an American human-rated super heavy-lift launch space hooptie

Aika ei ole pelkästään mittari vaan aika on myös hahmo. Tämä hahmo nielaisee omat lapsensa. Mutta ennen kuin voi nielaista oman jälkikasvunsa, täytyy luoda sellainen. Täytyy astua esiin esiripun takaa ja tässä näyttämöllä kaikkien edessä luoda jotain mitä voi lapsekseen kutsua.

Ja kun se on valmis, kypsä ja täydellinen niin on Aika nielaista se. Tuhota ja luoda. Tuhota ja luoda. Uudestaan ja uudestaan. Kiertää kehää kuin viisarit kellotaulun ympärillä. Kirottuna se kiertää tuota tuhoamisen kehää, aivan kuin se ei oppisi mitään. 

Mutta se on sen luonto. Se on palkkio siitä, että paholaisen kanssa kuukautisverellä allekirjoitettu sopimus pitää ikuisuuden. Eikä se ole pitkä aika. Se on saman pituinen kuin on tämä hetki. Juuri tämä, jossa koko ajan olet.

Stopped into a church

Hän oli niitä, jotka löivät kovaa. 

Ja tarkoitan todella kovaa. Ja se on oikeastaan sama minne se nyrkki silloin osuu, kun se tulee niin kovaa, että se vaurioittaa sisäelimiä tai murtaa luita kasvoista. Ja hän oli itsekin tottunut ottamaan vastaan kovia lyöntejä. Oli oikeastaan yksi lysti onnistua lyömään häneltä nenä verille, koska ei hän sitä edes välttämättä huomannut siinä hetkessä. Hänen niskansa oli lyhyt, lihaksikas ja paksu kuin reisi, ei hänen päänsä juurikaan heilunut, vaikka onnistuin joskus saamaan lyönnin perille.

Piti vain yrittää. Piti takoa vartaloa, piti toivoa, että osuu tarpeeksi usein ja kovaa maksan kärkeen, että saisin suojauksen tippumaan ja pääsisin itse jatkamaan myllytystä. 

Mutta ei asiat mene niin kuin toivoo. 

Jossakin vaiheessa päässäni välähti kuin sähköiskusta ja tiesin, että tämä taisi olla tässä. Kaikki pyöri ympärilläni ja ainoa mitä näin oli pienet tähdet siellä missä pitäisi olla vastustajani. Vielä muutama lyönti, joista en muista mitään, mutta jotka lopulta sammuttivat valon päästäni.

Heräsin myöhemmin. Joka paikkaan särki ja päätäni jomotti. En saanut toista silmääni auki. En jaksanut kohottaa käsiäni tai jalkojani, enkä tiedä olisinko edes kivulta sitä kyennyt tekemään. Koitin sanoa ja pyytää vettä, mutta en saanut sanoja ulos suustani. 

Yskin verta, tunsin kieleni kärjellä, että suustani puuttuu muutama hammas. Ilmeisesti vieressäni oli hoitaja ja ilmeisesti käteeni oli laitettu kanyyli, koska jos ymmärsin oikein niin sitä kautta minuun laitettiin juuri lisää lääkettä. Aloin valumaan vähemmän kipeään paikkaan, sujahdin pehmeään uneen, tällä kertaa hitaasti liukuen. Kipu oli enää vaimea kaiku jossain tuolla, väittäisin, että olin osittain kehoni ulkopuolella juuri nyt. Minulla ei ollut mitään käsitystä vammojeni laadusta ja juuri nyt en välittänyt tietääkään.

Olin sitä paitsi onnellisempi kuin aikoihin. Tästä se taas lähtisi.

How to fix kicked in door

Kaikki on käsikirjoitettua. 

Enkä tarkoita sitä, että kaikki tämä mitä me ihmiset olemme rakentaneet. En tarkoita nyt töitä, kaupunkeja tai televisiota, vaikka ovathan nekin toki meidän ihmisten "käsikirjoittamia", kovalla työllä suunnittelemia ja tarkkaan harkittuja rakenteita. Enkä puhu nyt organisaatioista, ammatillisista asemista enkä termeistä, joilla kutsumme toisiamme, ei ole kyse veljestä, ei pojasta eikä isästä. Vaikka tietenkin ovathan nekin meidän yhteisesti luomia symbolisia arvoja. 

Kun sanon, että kaikki on käsikirjoitettua niin tarkoitan sitä, että tunteet sisälläni ja tunteet sinun sisällä ovat käsikirjoitettuja. Tuuli puiden latvoissa ja koppakuoriaisen taaperrus sammaleen päällä on käsikirjoitettua. Ihan kaikki on sanasta sanaan, jokaista kirjainta ja pilkun paikkaa myöten kirjoitettu jo ennalta valmiiksi. 

Yksikään henkäys, pieninkään silmänräpäys ei tapahdu vahingossa.

Tästä tietenkin herää halu väittää vastaan, että eihän tuossa ole järkeä. Mekö muka olisimme osa jotain kosmista näytelmää, jota joku suurempi voima ohjaa halunsa mukaan. Mehän emme olisi silloin aitoja, mikään ei olisi silloin aitoa vaan kaikki olisi yhtä suurta illuusiota.

Mutta sitä se juuri on. 

Illuusio.

Tämä on todellisuuden illuusio ja me olemme hyviä esittämään tätä, koska me uskomme tähän täysin. 

Mutta sekin on vain osa tätä tarinaa. Me emme näyttele, me elämme todeksi tämän illuusion, koska meille ei anneta vaihtoehtoa kyseenalaistaa tätä. Muuten me alkaisimme näyttelemään huonosti eikä se olisi viihdyttävää. 

Mutta miksi puhun tästä? Miksi rikon sitä kohtaloa mikä on annettu minulle?

Siksi, koska on olemassa 'Real life glitches'.

 

In your life

 

USA botage

Mä lähdin vuosia, vuosia sitten pois kodistani. En juurikaan ole kierrellyt maailmaa, vain muuttanut vähän isompaan kaupunkiin. Ja sitten tapasin uusia ihmisiä. Ja unohdin ne vanhat, jotka olivat asuneet entisen kotini piirissä. Tuli vuosia ja meni vuosia. Joskus tapahtui enemmän ja joskus ei oikein tapahtunut mitään.

Vasta nyt tajusin, että vaikka luulin lähteneeni, en oikeastaan koskaan lähtenyt. Muutokset olivat lähinnä kosmeettisia elämässäni. Ei nykyinen postinumero ole sen kummallisempi kuin oli se edellinenkään. Tai sitä edellinen. Ei ihmiset ympärilläni ole sen viisaampia kuin olivat ne jotka jäivät taakse, ne joita ei oikein edes enää muista. 

Eikä asiat mitkä silloin joskus olivat hienoja, ole enää juuri mitään. Ei autot eikä muoti pysy kauaa samana. Eikä varmaan ne jutut mitkä nyt ovat jänniä ole sitä kauaa.

Ei mikään oikeastaan muutu. Me vaan juostaan sinne sun tänne. 

Luminescence

Valaistuin kun pysähdyin. 

En pysähtynyt omasta tahdostani vaan voimani loppuivat. Ymmärsin, että vika olikin aina ollut minussa. Olin ihmetellyt miksi kaikki hävisivät ympäriltäni, mutta tajusin, että olin itse hävinnyt kuvasta, lentänyt niin kauan tutkan alapuolella, että minun uskottiin jo kadonneen. Voisi sanoa, että pääsin pitkälle, mutta voisi sanoa, etten ollut päässyt mihinkään. Ainakin sinnittelin kauan, mutta en siksi, että olisin ollut vahva vaan siksi koska olin ylpeä. Häpesin ajatusta siitä, että olisin viallinen ja siksi esitin täydellistä. 

Totta tosiaan, esitin itserakasta ja mielettömän itseriittoista täydellistä, oikeaa herra unelmaa. Vaikka ei kukaan sitä roolia uskonut, mutta riitti, että minä ostin sen. Ja kunpa voisikinkin kuvata kaikkia niitä tunteita, jotka nyt ymmärsin jollain hienolla tavalla, kunpa voisin koskettaa sanoilla, mutta tällä hetkellä kaikki on latteaa. Ja pelkään, että menee kauan, että asia muuksi muuttuu. Siksi en kuvaile mitä koin ja mitä ymmärsin. Sen sanon, että luulin aina kuilun pohjalla paholaisen olevan ja minun nimeä siellä kuiskaavan, mutta ei se ollut paholainen. Kuilun pohjalla oli vettä joten se oli todella vain oma kuvani, joka siellä näkyi ja kuiskaus oli kaiku joka taisi tehdä kepposen. 

Päätin lopettaa vaistojeni kuuntelemisen. Kaduin, etten ollut tehnyt sitä jo aiemmin. Vaistoni olivat minut tähän tilaan saattaneet ja ehkä oli liian myöhäistä kammeta itseäni takaisin oikealle kurssille, mutta voisin vielä yrittää. Toisaalta, aiemmin en ollut valmis ja nyt luulen olevani. Siinä on iso ero.

🔪

*Luminesenssissä atomin viritys latistuu ja atomi palaa pienempään energiatilaansa ja samalla atomista karannut energia vapautuu valona. Samoin kävi minulle.

Three bridges

 Putosin kaivoon.

En pohjattomaan, vaikka aluksi niin luulin, mutta sitten tajusin, että luojan kiitos, minä putoan hyvin hitaasti. Niin hitaasti, että lopulta pohjalle päästyäni minua sattunut juuri lainkaan. Siellä oli hyvä miettiä asioita. Ylhäällä jossain näkyi pieni valoisa piste, joka oli oikeasti iso aukko maan pinnalla, mutta täällä syvällä se näytti enää pieneltä pisteeltä. 

Olin tuhlannut elämäni. Olin tuhlannut sen tekemällä kaikkea kivaa. Olin juhlinut, juopunut halvasta punaviinistä ja sotkeentunut epätoivoisiin, hulluihin ihmisiin vain siksi, koska olin ollut niin kovin yksinäinen. Olin suotta vihainen kaikille niille, jotka olin päästänyt lähelleni, ei se ollut heidän syynsä, että he olivat mielenvikaisia. Ongelma oli siinä, että koska olin itse jumissa kuin hiekkaan hukutettu kello, eivät rattaat laukanneet eikä koneisto pysynyt ajassa. Jäin jälkeen kaikesta, kaikkialla ja kaikille. Enkä voinut olla vihainen niillekään, jotka eivät lähelläni pysyneet, edes pientä hetkeä, miten kukaan terve olisi voinut viihtyä henkisesti ruostuvan aikaraudan otteessa. 

Joten tässä sitä oltiin. Juhlat oli juhlittu ja vielä jäljellä olevat vieraat oli syytä potkia pihalle. Helvetti sentään, oli parempi vain napata takki naulakosta, olla katsomatta peiliin ja lähteä itsekin. Eikä kaduttanut, ei rikki menneet astiat eikä mikään mitä nousuhumalan aikana tapahtui, ei edes itse nousuhumala harmittanut. Tekisin luultavasti kaiken uudestaan. Tekisin varmasti. Tekisin isommin, röyhkeämmin ja useammin. 

Jos mahdollista.

Mutta nyt oltiin tässä. Kaivon pohjalla. Loputon janoni oli vaihtunut kuivuneeseen kaivoon. Täällä oli hyvä miettiä. Miten täältä pääsisi pois. Ja kannattaisiko täältä edes yrittää pois. Olisiko sittenkin parempi, että sitä vain häviäisi kuvasta, kuin näytelmästä sivuhahmo, jota ei enää viimeisessä kohtauksessa edes kaivata. 

Ja kaivon pohja on kova. Se on täynnä kuivuneita, katkenneita luita. Kaikkien niiden kallot nyt murskana allani, jotka ennen minua tänne putosivat ja tänne jäivät asioita miettimään. Eikä tarvi olla kummoinenkaan ennustaja, että tietää miten tässä tulee käymään.

Ei kannata katsoa kaivoon, voit nähdä siellä itsesi.

Extend over

Ihmiset uskovat yliluonnolliseen, eivät kaikki, mutta aika moni. Ja se on vähän harmi, koska riittäisi aika pitkälle, että ihmiset uskoisivat edes tähän todellisuuteen. Tai, että edes joku uskoisi tähän. Mutta en tiedä ketään, en edes etäisesti joka olisi vihkiytynyt uskomaan tätä mikä oikeasti on. En minäkään usko tähän, olen aivan kuten muutkin, olen luonut oman arkeni ja arvottanut ne asiat ihan itse mitkä minusta ovat muka tärkeitä. 

Ihmiset uskovat mieluummin itseensä kuin todellisuuteen. Mutta kuka minä olen edes sanomaan, että pitäisi uskoa tähän, kun en siihen kykene itsekään. Ehkä juuri siksi. Ehkä juuri rikollinen tietää parhaiten rikoksista, ehkä kokki siitä mikä saa sopan maistumaan ja ehkä juuri siksi minä - ihminen - olen paras sanomaan, että me uskomme mieluummin kaikkea muuta kuin todellisuutta. 

Jotkut tähyilevät taivaalle ja etsivät sieltä vastauksia. Olisipa UFO, jonka kyytiin pääsisi tai vastaisipa jumala kerrankin ihan kovalla äänellä tai löytyisipä vieraalta planeetalta elämää, joka kaiken sitten selittäisi. Tulisipa se vastaus muualta kuin juuri tästä missä nyt olemme. Halumme löytää vastauksia on niin suuri, että unohdamme etsivämme niitä lähinnä hauraan egomme takia. Kaipaamme todisteita sille, että muidenkin olisi syytä uskoa juuri niin kuin itsekin uskomme. 

After ending things

Joskus kopio on parempi kuin alkuperäinen.

Joskus voimia kannattaa säästää ja vasta lopussa antaa palaa. Joskus kipu tulee vasta paljon myöhemmin, vasta kauan sen jälkeen kun on sattunut jotain. 

Entertain 

Finally we met

 

Words, words, mere words, no matter from the heart

 

Video ei ole käytettävissä juuri nyt. Ei ehkä koskaan. Ja se on hyvä asia. Se on hyvä, koska me katsomme liikkuvaa kuvaa enemmän kuin mikään sukupolvi aiemmin meitä. Meidän neuronimme ovat turtuneet liikkuvaan kuvaan.

Meidän pitäisi katsoa metsää ja suota. Kuunnella kun kurki laulaa jossakin.

Silloin me tietäisimme enemmän.

Let's start the show!

Urheilija laittaa kaiken likoon. Uhraa ihmissuhteet ja joissakin tapauksissa terveytensäkin pysyvästi vain ja ainoastaan siksi, että voittaisi. Että olisi ekana maalissa. että tekisi eniten maaleja, että saisi kunniaa ja ihailua ja tuntisi olevansa parempi kuin hävinnyt.

Mutta onko voittaja oikeasti parempi? Vai voittiko hän, koska oli onnekkaampi? Vai voittiko hän, koska hävinnyt oli epäonnisempi? Jos hävinneen akillesjänne ei olisi pettänyt ratkaisevalla hetkellä tai jos rengas ei olisi puhjennut viimeisessä mutkassa? Jos ja jos ja jos.

Ja vaikka voittaja olisi tehnyt kaiken kovempaa eikä tuuri olisi näytellyt osaansa niin mitä sitten. Edelleen täytyy roskat viedä ulos. Edelleen täytyy yksinäiset illat täyttää Netflixin äärellä. Edelleen täytyy käydä paskalla. 

Voittaminen ei tee kuolemattomaksi. 

Voittaminen on turhaa. Se ei muuta mitään. Se muuttaa ainoastaan ihmisten mielikuvissa jotain, mutta Mars jatkaa kenen tahansa voitosta huolimatta kulkuaan kiertoradallaan ja litosfäärissä Nazcalaatta jatkaa työntymistään hiljalleen aina vain Tyynenmeren laattaa päin. Voittajassa solut jatkavat kuolemistaan ja samanlaista aidon rakkauden perässä haaveilua se elämä on voiton jälkeenkin. Voi olla, että voittaminen tekee jopa elämästä huonompaa. Se houkuttelee voittajan ympärille hännystelijöitä ja se muuttaa ihmisten suhtautumista voittajaan. Ihmiset eivät enää näe ihmistä voittajassa vaan muut näkevät voittajassa myyttisen sankarin, jonka odotetaan alitajuisesti pelastavan meidät tuhon uhatessa.

Mutta eivät voittajat sitä tee. Voittajat vetävät kokaiinia nenäänsä, kun parrasvalot ovat sammuneet. Voittajat kuolevat siinä mielessä yksin, että heidän ympärillään on niitä, jotka ovat onnistuneet uimaan kiinni voittajan rahoihin, kultaan ja kunniaan.

Voittaminen tuhoaa ihmisen.

Siksi häviäjissä on voimaa. He kestävät tappionkin. Kuka tahansa pärjää palkintokorokkeella, mutta harva jaksaa tarpoa raskaassa tappion suossa vailla vetoapua muilta. Häviäjillä ei ole energiaa paskanjauhamiseen. Häviäjät sanovat asiat suoraan, heillä kun ei ole enää mitään hävittävää.

Helvetissä on pitkä jono entisiä menestyjiä. Siellä on laumoittain hyvin pärjänneitä, muita alas polkeneita, kaiken saaneita sankareita.