Valaistuin kun pysähdyin.
En pysähtynyt omasta tahdostani vaan voimani loppuivat. Ymmärsin, että vika olikin aina ollut minussa. Olin ihmetellyt miksi kaikki hävisivät ympäriltäni, mutta tajusin, että olin itse hävinnyt kuvasta, lentänyt niin kauan tutkan alapuolella, että minun uskottiin jo kadonneen. Voisi sanoa, että pääsin pitkälle, mutta voisi sanoa, etten ollut päässyt mihinkään. Ainakin sinnittelin kauan, mutta en siksi, että olisin ollut vahva vaan siksi koska olin ylpeä. Häpesin ajatusta siitä, että olisin viallinen ja siksi esitin täydellistä.
Totta tosiaan, esitin itserakasta ja mielettömän itseriittoista täydellistä, oikeaa herra unelmaa. Vaikka ei kukaan sitä roolia uskonut, mutta riitti, että minä ostin sen. Ja kunpa voisikinkin kuvata kaikkia niitä tunteita, jotka nyt ymmärsin jollain hienolla tavalla, kunpa voisin koskettaa sanoilla, mutta tällä hetkellä kaikki on latteaa. Ja pelkään, että menee kauan, että asia muuksi muuttuu. Siksi en kuvaile mitä koin ja mitä ymmärsin. Sen sanon, että luulin aina kuilun pohjalla paholaisen olevan ja minun nimeä siellä kuiskaavan, mutta ei se ollut paholainen. Kuilun pohjalla oli vettä joten se oli todella vain oma kuvani, joka siellä näkyi ja kuiskaus oli kaiku joka taisi tehdä kepposen.
Päätin lopettaa vaistojeni kuuntelemisen. Kaduin, etten ollut tehnyt sitä jo aiemmin. Vaistoni olivat minut tähän tilaan saattaneet ja ehkä oli liian myöhäistä kammeta itseäni takaisin oikealle kurssille, mutta voisin vielä yrittää. Toisaalta, aiemmin en ollut valmis ja nyt luulen olevani. Siinä on iso ero.
🔪
*Luminesenssissä atomin viritys latistuu ja atomi palaa pienempään energiatilaansa ja samalla atomista karannut energia vapautuu valona. Samoin kävi minulle.
