Kliseistä klisein väittää elämän vilahtavan elokuvana silmien edestä hetkeä ennen kuolemaa. Voihan niinkin olla, ei ole omalle kohdalle moista onneksi sattunut. Sen sijaan uskon ja tiedän, että elämä voi vilahtaa silmien edestä elokuvana muulloinkin.
Siihen ei tarvita muuta kuin yksi henkilö - se väärä.
Kaikki tai ainakin useimmat meistä etsivät sitä oikeaa. Kai me sitten olemme parantumattomia romantikkoja pohjimmiltamme kun näin teemme. Voihan olla myös, että saippuaoopperat, harlekiiniromaanit ja muut hömppäosaston rakkaustarinat saavat meidät uskomaan sen oikean olemassaoloon.
Ja kai se oikeakin on olemassa, olen varmaan törmännytkin sellaiseen, mutta koska minä olen minä - kotivammainen parhaasta päästä, olen aina päästänyt käsistäni sellaiset "täydelliset" tyypit, jotka maata jalkojen alla ravistelevat.
No mutta eräänä päivänä kuitenkin, olin oluella henkilön kanssa, en osaa sanoa oliko tuo henkilö ystävä vai mikä hän minulle oli, ei löytynyt silloin eikä nytkään sopivaa lokeroa johon hänet olisin määrittelemällä saanut sopimaan. Ja sitten siinä samalla kun olut valui alas huuliltani sisuksiini huomasin, että sisuksistani valui ulos sanoja hänelle, jotka ilmaan päästyään muuttuivat egoani suuremmiksi.
Yhdestä asiasta tulin varmaksi. Hän oli juuri se väärä, jota en ollut tajunnut etsiä. Hän oli todellakin se väärä, koska en ollut aivan aluksi älynnyt varoa häntä ja näin ollen pitää suojiani tarpeeksi ylhäällä ja hän pääsi varkain lähelleni.
Liian lähelle näkemään kuka olen.
On selvää, että siinä vaiheessa kaikki on jo myöhäistä. Mahtaa mehiläisestä tuntua samalta kun on laskeutunut lihansyöjäkasvin kukan päälle mettä imemään ja huomaakin laskeutuneensa ansaan. Saalistajasta tuleekin saalis.
Ja jotta ei syntyisi väärinkäsitystä niin enpä osaisi kuvitella onnellisempaa olotilaa. Kaikki säännöt muuttuvat. Aika menettää merkityksensä, se venyy, joustaa ja kimpoilee katseiden voimasta takaisin huulille, jotta sanat voisivat taas puhaltaa sen lentoon. Vahva mies voi roikkua silloin hennon naisen silmäripsessä ja pudota siitä alas kaulalle vain ehtiäkseen levittämään kätensä, jotta tuo nainen olisi hetken syleilyssä, jossa kumpikin pysähtyy kuuntelemaan sydämen lyöntejä.
Ja silloin se on tapahtumassa. Tulee hetki kun on sanottu tarpeeksi ja on aika antaa suun tehdä muuta. On aika antaa äänijänteille lepoa ja käyttää huulia johonkin muuhun kuin toisen upeuden ylistämiseen. Pitää raottaa hieman suuta ja kumartua lähemmäs, huomaatta kielellä vielä kostuttaa huulet ja sitten painaa suut vastakkain ja unohtaa hengittäminen.
Silloin se väärä saa sinut näkemään elämäsi välähdyksinä silmiesi edessä.
Siihen ei tarvita muuta kuin yksi henkilö - se väärä.
Kaikki tai ainakin useimmat meistä etsivät sitä oikeaa. Kai me sitten olemme parantumattomia romantikkoja pohjimmiltamme kun näin teemme. Voihan olla myös, että saippuaoopperat, harlekiiniromaanit ja muut hömppäosaston rakkaustarinat saavat meidät uskomaan sen oikean olemassaoloon.
Ja kai se oikeakin on olemassa, olen varmaan törmännytkin sellaiseen, mutta koska minä olen minä - kotivammainen parhaasta päästä, olen aina päästänyt käsistäni sellaiset "täydelliset" tyypit, jotka maata jalkojen alla ravistelevat.
No mutta eräänä päivänä kuitenkin, olin oluella henkilön kanssa, en osaa sanoa oliko tuo henkilö ystävä vai mikä hän minulle oli, ei löytynyt silloin eikä nytkään sopivaa lokeroa johon hänet olisin määrittelemällä saanut sopimaan. Ja sitten siinä samalla kun olut valui alas huuliltani sisuksiini huomasin, että sisuksistani valui ulos sanoja hänelle, jotka ilmaan päästyään muuttuivat egoani suuremmiksi.
Yhdestä asiasta tulin varmaksi. Hän oli juuri se väärä, jota en ollut tajunnut etsiä. Hän oli todellakin se väärä, koska en ollut aivan aluksi älynnyt varoa häntä ja näin ollen pitää suojiani tarpeeksi ylhäällä ja hän pääsi varkain lähelleni.
Liian lähelle näkemään kuka olen.
On selvää, että siinä vaiheessa kaikki on jo myöhäistä. Mahtaa mehiläisestä tuntua samalta kun on laskeutunut lihansyöjäkasvin kukan päälle mettä imemään ja huomaakin laskeutuneensa ansaan. Saalistajasta tuleekin saalis.
Ja jotta ei syntyisi väärinkäsitystä niin enpä osaisi kuvitella onnellisempaa olotilaa. Kaikki säännöt muuttuvat. Aika menettää merkityksensä, se venyy, joustaa ja kimpoilee katseiden voimasta takaisin huulille, jotta sanat voisivat taas puhaltaa sen lentoon. Vahva mies voi roikkua silloin hennon naisen silmäripsessä ja pudota siitä alas kaulalle vain ehtiäkseen levittämään kätensä, jotta tuo nainen olisi hetken syleilyssä, jossa kumpikin pysähtyy kuuntelemaan sydämen lyöntejä.
Ja silloin se on tapahtumassa. Tulee hetki kun on sanottu tarpeeksi ja on aika antaa suun tehdä muuta. On aika antaa äänijänteille lepoa ja käyttää huulia johonkin muuhun kuin toisen upeuden ylistämiseen. Pitää raottaa hieman suuta ja kumartua lähemmäs, huomaatta kielellä vielä kostuttaa huulet ja sitten painaa suut vastakkain ja unohtaa hengittäminen.
Silloin se väärä saa sinut näkemään elämäsi välähdyksinä silmiesi edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti