Aikoinaan näillä main ja pohjoisemmassakin tunnettiin eräs tappavan hauska mies. Nykyään enemmänkin pelkkää legendaa. Jotkut vanhat jäärät tosin väittävät hänen olevan oikeasti olemassa - elossakin. Vetäytyi kuulemma askeesiin. Kehittelemään sitä lopullista juttua, joka tekisi kaikki muut vitsit tylsiksi, suorastaan surullisen kuuloisiksi. Rupesi kuulemma tosiaan kehittelemään sellaista juttua, jolla voisi tehdä kaikki muut maailman vitsit oikeasti ihan turhiksi.
Moni muukin historian suuri koomikko on kait joskus langennut samaan ansaan. Lähtenyt etsimään absoluuttista vitsiä, pyrkinyt löytämään komiikan juuren.
Kieltämättä houkutteleva ajatus, kunpa voisikin tiivistää komedian ytimen ja laittaa sen vaikka purkkiin, siinä tekisi itsensä äkkiä valtavan rikkaaksi sekä vallasta rikkaaksi. Voisi lopettaa sodat, voisi tuoda ilon kuolleiden koteihin, voisi mennä parantumattomasti sairaiden luo ja luoda hymyä kasvoille ja naurua korville.
Ennen kuin tuo minulle pelkkä legenda vetäytyi askeesiin piilopaikkaansa kertoo tarina, että hän joutui kohtaamaan tahtomattaankin monta veijaria, jotka koettivat hänet haastaa huumorikaksintaisteluun. Siinä kävi haastajille aina huonosti, joutuivat itse naurunalaisiksi. Oli monta ylivilkasta, jotka koettivat ulkoa opetelluilla herjoilla horjuttaa häntä, oli monta luonnonlahjakkuutta, jotka nopeasti reagoiden spontaanisti pyrkivät hänen pokkansa murtamaan, mutta itse joutuivat hysterian korvissa paikalta pois pakenemaan.
No, tarinoita on monia, jotkut ihan hyviäkin. Sääli, etten itse usko moisiin satuihin. Minulle huumori on vakava asia.
Kunpa kohtaisinkin tuon legendan, kunpa hän olisikin oikeasti olemassa. Kohtaisin hänet ilomielin vaikka nousuhumalassa, siksi kovaa olen harjoitellut.
Olen treenannut kaskuja, sanaleikkejä ja sananmuunnoksia. Olen päntännyt ulkoa vitsejä, hyviä sanontoja ja leikkisiä lausahduksia. Kehittelin ja patentoin useita nerokkaita one-linereita. Opettelin olemaan ironinen oikeaan aikaan. Harjoittelen sarkasmia, löysin vivahteet joilla erottaa sen hiuksen hienosti ivasta ja senkin tein parodioiden koko ajan kaikkea läsnäolevaa, joskus ollutta, konkreettista ja abstraktia asiaa mitä ihminen vain pystyy määrittelemään.
Aamulla herätessäni tein muutamia harjoituksia, joissa liioittelin kaikkea sanomaani, tein pilaa itsestäni, vähättelin kykyjäni muiden kuullen, osasin jopa nauraa itselleni - silloinkin kun kukaan muu ei nauranut.
Tajusin nopeasti milloin olla lapsellinen, milloin esittää kärjistyksiä, milloin turvautua älyttömyyteen ja nonsenseen.
Työstin yön hiljaisina tunteina ilmeitä peilin edessä, katselin varjoani kun muokkasin kehoni liikkeistä koomisempia. Erilaisilla imitoiduilla äänillä yritin toistaa kaiken aiemmin oppimani.
Mikään satiirissa ei ollut minulle vierasta, tiesin kuinka olla yllätyksellinen, raikas ja kuitenkin tulla ymmärretyksi. Minulle veryttelyä oli mennä ja vetää muutama stand up show, tein sitä ilman yleisöäkin, olin noussut halpojen naurujen yläpuolelle.
Ja sitten härskit jutut, en epäröinyt käyttää halpamaista navanalushuumoria, kun tilanne sitä kaipasi. Toisaalta otin huomioon kuulijat ja viljelin kuivaa brittiläistä älykköhuumoria, jos paikalla oli sivistyneistöä. Mutta yhtä nopeasti olin valmis kaatumaan banaaninkuoreen ja sulavasti siirtymään slapstick-kohelluksen pariin jos tarkkaan aistimani ilmapiiri sitä vaati, muttei osannut odottaa. Olin valmis jopa satuttamaan itseäni, jos huomasin, että jotakuta naurattaa vain vahingonilo.
Lyhyesti sanottuna muokkasin koko elämäni farssiksi. Ensimmäiset muistikuvani ovat sirkuksesta, kun pelle heittää kakun niukasti puetun neidon naamaan.
Moni muukin historian suuri koomikko on kait joskus langennut samaan ansaan. Lähtenyt etsimään absoluuttista vitsiä, pyrkinyt löytämään komiikan juuren.
Kieltämättä houkutteleva ajatus, kunpa voisikin tiivistää komedian ytimen ja laittaa sen vaikka purkkiin, siinä tekisi itsensä äkkiä valtavan rikkaaksi sekä vallasta rikkaaksi. Voisi lopettaa sodat, voisi tuoda ilon kuolleiden koteihin, voisi mennä parantumattomasti sairaiden luo ja luoda hymyä kasvoille ja naurua korville.
Ennen kuin tuo minulle pelkkä legenda vetäytyi askeesiin piilopaikkaansa kertoo tarina, että hän joutui kohtaamaan tahtomattaankin monta veijaria, jotka koettivat hänet haastaa huumorikaksintaisteluun. Siinä kävi haastajille aina huonosti, joutuivat itse naurunalaisiksi. Oli monta ylivilkasta, jotka koettivat ulkoa opetelluilla herjoilla horjuttaa häntä, oli monta luonnonlahjakkuutta, jotka nopeasti reagoiden spontaanisti pyrkivät hänen pokkansa murtamaan, mutta itse joutuivat hysterian korvissa paikalta pois pakenemaan.
No, tarinoita on monia, jotkut ihan hyviäkin. Sääli, etten itse usko moisiin satuihin. Minulle huumori on vakava asia.
Kunpa kohtaisinkin tuon legendan, kunpa hän olisikin oikeasti olemassa. Kohtaisin hänet ilomielin vaikka nousuhumalassa, siksi kovaa olen harjoitellut.
Olen treenannut kaskuja, sanaleikkejä ja sananmuunnoksia. Olen päntännyt ulkoa vitsejä, hyviä sanontoja ja leikkisiä lausahduksia. Kehittelin ja patentoin useita nerokkaita one-linereita. Opettelin olemaan ironinen oikeaan aikaan. Harjoittelen sarkasmia, löysin vivahteet joilla erottaa sen hiuksen hienosti ivasta ja senkin tein parodioiden koko ajan kaikkea läsnäolevaa, joskus ollutta, konkreettista ja abstraktia asiaa mitä ihminen vain pystyy määrittelemään.
Aamulla herätessäni tein muutamia harjoituksia, joissa liioittelin kaikkea sanomaani, tein pilaa itsestäni, vähättelin kykyjäni muiden kuullen, osasin jopa nauraa itselleni - silloinkin kun kukaan muu ei nauranut.
Tajusin nopeasti milloin olla lapsellinen, milloin esittää kärjistyksiä, milloin turvautua älyttömyyteen ja nonsenseen.
Työstin yön hiljaisina tunteina ilmeitä peilin edessä, katselin varjoani kun muokkasin kehoni liikkeistä koomisempia. Erilaisilla imitoiduilla äänillä yritin toistaa kaiken aiemmin oppimani.
Mikään satiirissa ei ollut minulle vierasta, tiesin kuinka olla yllätyksellinen, raikas ja kuitenkin tulla ymmärretyksi. Minulle veryttelyä oli mennä ja vetää muutama stand up show, tein sitä ilman yleisöäkin, olin noussut halpojen naurujen yläpuolelle.
Ja sitten härskit jutut, en epäröinyt käyttää halpamaista navanalushuumoria, kun tilanne sitä kaipasi. Toisaalta otin huomioon kuulijat ja viljelin kuivaa brittiläistä älykköhuumoria, jos paikalla oli sivistyneistöä. Mutta yhtä nopeasti olin valmis kaatumaan banaaninkuoreen ja sulavasti siirtymään slapstick-kohelluksen pariin jos tarkkaan aistimani ilmapiiri sitä vaati, muttei osannut odottaa. Olin valmis jopa satuttamaan itseäni, jos huomasin, että jotakuta naurattaa vain vahingonilo.
Lyhyesti sanottuna muokkasin koko elämäni farssiksi. Ensimmäiset muistikuvani ovat sirkuksesta, kun pelle heittää kakun niukasti puetun neidon naamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti