Olin sivulla kuusikymmentäneljä kun kirjastani paloivat loput sivut. Hävisivät kuin tuhka tuuleen. Eikun, ne ihan kirjaimellisesti hävisivät tuhkana tuuleen. Kämppä oli vetoisa. Ei täällä muuten tuulisi. Sain puhelinsoiton. Sain sen ikiomaksi. Puhelin soi ja minä vastaan. Puhelin soi edelleen ja nyt olen puolesta. Puhelin soi minulle huomionsa. Se soi meille hetken yhteistä aikaa. Minuutti kesti osaltani kolmekymmentä sekuntia. Jaoimme yhteisen ajan tasan puoliksi.
Ulkona sataa. Ainakin useammin kuin täällä sisällä. Puhelimen toisessa päässä olin minä. Toisessa päässä oli oma joint perpetratorini. Epäilykseni nukkui pommiin, mutta sitten se heräsi. Tosin liian myöhään, asiat olivat jo matkalla määränpäämääräänsä. Epäilykseni koitti varoittaa tai ainakin saada edes hetkeksi jakamattoman huomioni. Kuka sen oli jakanut ja millä, siihen emme saaneet koskaan vastausta, koska kukaan ei älynnyt kysyä sitä ääneen ja telepaattiset ominaisuutemme eivät olleet yltäneet vielä tässä evoluution vaiheessa delfiinien tasolle.
Vihdoin, sekunnin murto-osaksi huonolla matematiikalla varustettu keskittymiskykyni tajusi sen mitä epäilykseni oli koittanut miimisin keinoin minulle esittää.
Minä olin puhelimen toisessa päässä.
Yläpäässä tarkemmin sanottuna.
Ja tuo toinen oli puhelimen alapäässä.
Puhelin oli valtava, en tahtonut nähdä niin pitkälle. Näin kyllä, mutta en tosiaan vain tahtonut, olin hieman apaattinen ja moinen rehkiminen, vaikkakin vain silmien siristelyn muodossa tuotti minulle nyt liikaa harmaita aivosoluja. Mekin, minä ja tuo toinen olimme vain tyhjässä päässä kaksi harmaata aivosolua törmäämässä jatkuvasti toisiimme.
Ulkona sataa. Ainakin useammin kuin täällä sisällä. Puhelimen toisessa päässä olin minä. Toisessa päässä oli oma joint perpetratorini. Epäilykseni nukkui pommiin, mutta sitten se heräsi. Tosin liian myöhään, asiat olivat jo matkalla määränpäämääräänsä. Epäilykseni koitti varoittaa tai ainakin saada edes hetkeksi jakamattoman huomioni. Kuka sen oli jakanut ja millä, siihen emme saaneet koskaan vastausta, koska kukaan ei älynnyt kysyä sitä ääneen ja telepaattiset ominaisuutemme eivät olleet yltäneet vielä tässä evoluution vaiheessa delfiinien tasolle.
Vihdoin, sekunnin murto-osaksi huonolla matematiikalla varustettu keskittymiskykyni tajusi sen mitä epäilykseni oli koittanut miimisin keinoin minulle esittää.
Minä olin puhelimen toisessa päässä.
Yläpäässä tarkemmin sanottuna.
Ja tuo toinen oli puhelimen alapäässä.
Puhelin oli valtava, en tahtonut nähdä niin pitkälle. Näin kyllä, mutta en tosiaan vain tahtonut, olin hieman apaattinen ja moinen rehkiminen, vaikkakin vain silmien siristelyn muodossa tuotti minulle nyt liikaa harmaita aivosoluja. Mekin, minä ja tuo toinen olimme vain tyhjässä päässä kaksi harmaata aivosolua törmäämässä jatkuvasti toisiimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti