Puhumani kieli on kuollut.
Käyttämäni sanat ovat kadonneet, kaikki mitä joskus oli tallennettu,
niin ne sivut on nyt revitty ja heitetty tuleen.
Jokainen yritys jäljentää muistojani on vain tulkinta siitä miten asiat oikeasti menivät.
Jokainen asia, nimi, tiedon muru tai mikä tahansa mikä joskus oli minulle tuttua, on nyt olemassa eri kirjaimilla, vierailla sanoilla ja selitettynä niin, että en koe sitä omaksi.
En tietenkään, koska se ei ole sitä kieltä minkä ensiksi opin. Eivät nämä ole niitä sanoja, joilla äitini minua lohdutti, kun olin pieni lapsi. Eivät nämä ole niitä sanoja, joilla isäni minua kannusti, kun yritin juosta ensimmäistä kertaa.
Ei tämä ole sitä kieltä.
Se kieli mikä minulle annettiin on hävinnyt.
Kaikki jotka sitä kieltä joskus puhuivat ovat nyt jo kuolleet. Ja tiedän, että kun minusta joskus tulee vain uusi lenkki edesmenneiden ketjuun niin samalla kuolee tämä kieli lopullisesti. Huomaan jo nyt, että en enää muista kaikkea, vaan osalle asioista minulla on tämän maailman termit käytössä, kun ajattelen asioita.
Eikä se tee minua surulliseksi.
Minut tekee surulliseksi se, että tämä ei ole se kieli, millä sain ensimmäisen kerran kuulla olevani rakastettu, ja tärkeä. Tämä ei ole se kieli, millä ensimmäisen kerran tulin kuulluksi.
Tämä nyt olemassa oleva kieli on se millä kuitenkin tulin hulluksi.
Tulin siksi hulluksi, että kukaan ei ymmärtänyt.
