Pahinta ei ole olla hullu.
Eikä pahinta, tietenkään ole olla terve.
Pahinta on se, kun on sekoamassa.
Se hetki, joka kestää ja kestää, ja missä aika menettää normaalin tahtinsa kulua,
kun se välillä kuluu eteenpäin hypäten ja välillä taaksepäin ryömien.
Ajan perkele menee miten sattuu, ympäri ylös,
ja ulos sielusta vain kääntyäkseen takaisin jossakin kohtaa, ja leikaten kaiken silpuksi.
Se on pahinta sekoamisessa. Muistaa vielä millaista oli olla normaali ja miten varma sitä pystyi olemaan suurimmasta osasta asioita.
Pahinta kun pikku hiljaa suurin harppauksin menettää kaiken sen.
Muuttuu sisältä toiseksi, vieraaksi itselle ja kaikille muille.
On eri.
Sekoamisen murros romuttaa itsetunnon,
se romuttaa minäkuvan, se tuhoaa luottamuksen muihin ihmisiin,
ja uskon omiin tai kenenkään aisteihin.
Sitä on joku muu.
Ei sama.
Sitten ei voi kuin kirjoittaa. Että jälkeen päin voisi tarkistaa mitä ajatteli. Että jälkeen päin voisi katsoa mihin uskoi. Että myöhemmin pystyisi todistamaan itselleen jotain.
Silloin voisi olla olemassa taas. Siksi pitää kirjoittaa. Pitää kirjoittaa, jotta jää jälki. Pitää kirjoittaa, jotta kerrankin tekee jotain mitä oma ylpeys ei sanele tekemään.
Jokainen sana on kuin leivänmuru Hannulle ja Kertulle. Pieni polku mitä seurata takaisin alimmasta mielen helvetistä, kun voimat palaavat. Jos palaavat. Jos myrsky ei tällä kertaa viekään mennessään.
