Eikä tässä vielä kaikki!

Sielu on hyvä.

Ennen en tiennyt mihin sitä tarvitaan, mutta nyt tiedän.

Sieluun voi varastoida kaikki rikotut haaveet, 

joita elämä liukuhihnalla sinne syöttää.

Se on erittäin hyvä paikka palasina oleville unelmille.

Eikä tässä vielä kaikki.

Nyt kun tilaat sielun, saat toisen kaupan päälle.

Se on muuten samanlainen, mutta pienempi 

ja näin ollen helpompi ottaa mukaan esimerkiksi matkoille.

Mukana tulee myös kätevä leikkuri,

 jolla voit nopeasti silputa kaikki toiveesi.

Kaikki tämä vain 666 euroa.

Forgotten and absorbed into the earth below

Pahinta ei ole olla hullu. 

Eikä pahinta, tietenkään ole olla terve.

Pahinta on se, kun on sekoamassa. 

Se hetki, joka kestää ja kestää, ja missä aika menettää normaalin tahtinsa kulua, 

kun se välillä kuluu eteenpäin hypäten ja välillä taaksepäin ryömien.

Ajan perkele menee miten sattuu, ympäri ylös,

 ja ulos sielusta vain kääntyäkseen takaisin jossakin kohtaa, ja leikaten kaiken silpuksi.

Se on pahinta sekoamisessa. Muistaa vielä millaista oli olla normaali ja miten varma sitä pystyi olemaan suurimmasta osasta asioita. 

Pahinta kun pikku hiljaa suurin harppauksin menettää kaiken sen. 

Muuttuu sisältä toiseksi, vieraaksi itselle ja kaikille muille.

On eri.

Sekoamisen murros romuttaa itsetunnon, 

se romuttaa minäkuvan, se tuhoaa luottamuksen muihin ihmisiin,

 ja uskon omiin tai kenenkään aisteihin. 

Sitä on joku muu.

Ei sama.

Sitten ei voi kuin kirjoittaa. Että jälkeen päin voisi tarkistaa mitä ajatteli. Että jälkeen päin voisi katsoa mihin uskoi. Että myöhemmin pystyisi todistamaan itselleen jotain. 

Silloin voisi olla olemassa taas. Siksi pitää kirjoittaa. Pitää kirjoittaa, jotta jää jälki. Pitää kirjoittaa, jotta kerrankin tekee jotain mitä oma ylpeys ei sanele tekemään. 

Jokainen sana on kuin leivänmuru Hannulle ja Kertulle. Pieni polku mitä seurata takaisin alimmasta mielen helvetistä, kun voimat palaavat. Jos palaavat. Jos myrsky ei tällä kertaa viekään mennessään. 

Full of fear and so much self-doubt

Puhumani kieli on kuollut. 

Käyttämäni sanat ovat kadonneet, kaikki mitä joskus oli tallennettu, 

niin ne sivut on nyt revitty ja heitetty tuleen.

Jokainen yritys jäljentää muistojani on vain tulkinta siitä miten asiat oikeasti menivät.

Jokainen asia, nimi, tiedon muru tai mikä tahansa mikä joskus oli minulle tuttua, on nyt olemassa eri kirjaimilla, vierailla sanoilla ja selitettynä niin, että en koe sitä omaksi.

En tietenkään, koska se ei ole sitä kieltä minkä ensiksi opin. Eivät nämä ole niitä sanoja, joilla äitini minua lohdutti, kun olin pieni lapsi. Eivät nämä ole niitä sanoja, joilla isäni minua kannusti, kun yritin juosta ensimmäistä kertaa.

Ei tämä ole sitä kieltä.

Se kieli mikä minulle annettiin on hävinnyt.

Kaikki jotka sitä kieltä joskus puhuivat ovat nyt jo kuolleet. Ja tiedän, että kun minusta joskus tulee vain uusi lenkki edesmenneiden ketjuun niin samalla kuolee tämä kieli lopullisesti. Huomaan jo nyt, että en enää muista kaikkea, vaan osalle asioista minulla on tämän maailman termit käytössä, kun ajattelen asioita.

Eikä se tee minua surulliseksi. 

Minut tekee surulliseksi se, että tämä ei ole se kieli, millä sain ensimmäisen kerran kuulla olevani rakastettu, ja tärkeä. Tämä ei ole se kieli, millä ensimmäisen kerran tulin kuulluksi.

Tämä nyt olemassa oleva kieli on se millä kuitenkin tulin hulluksi.

Tulin siksi hulluksi, että kukaan ei ymmärtänyt. 

La misère

Voisi kuvitella, että mies uskoo aaveisiin, jos on sellaisen nähnyt.

Mutta ei, mies ei usko aaveisiin.

Voisi kuvitella, että miehen mielen saisi muuttumaan se, että aave oli ilkeä ja pahantahtoinen.

Se, että mies taisteli tuollaista aavetta vastaan, joka oli niin kirottu, 

että mies itsekin pelkäsi sitä, saisi miehen uskomaan aaveisin.

Mutta ei.

Mies ei usko aaveisiin.

Aaveella voi olla silti valtaa mieheen. Tai voi olla, että ei ole.

Aave voi vahingoittaa tai jopa tappaakin miehen. 

Aave voi tehdä miehen hulluksi painajaisilla tai saada miehelle aikaan sydänkohtauksen, 

niin että kuolemakin näyttää lopulta luonnolliselta.

Mutta mies ei siltikään usko. 

Mies ei ole tyhmä. 

Mies ei ole viisas.

Mies tietää kuitenkin sen, että aaveita e i  o l e olemassa.

Aaveet ovat vain surullisia tapauksia. Itsensä hukanneita, omat unelmansa haudanneita, ja väsyneitä loppuunpalaneita raunioita. Eikä aaveita pelasta mikään, ei valo eikä rakkaus.

Aave on kasa tuhkaa, josta kaikki olennainen on jo karannut, haihtunut ilmaan ja kadonnut iättömyyteen. Aaveen täytyy antaa vaeltaa, lopulta kukaan ei sitä muista,

 ja aave voi rauhassa unohtua pois. 

Jotkut väittävät aaveita kuolleiden ihmisten sielujen vaelteluksi, mutta se on väärä tulkinta. 

Aaveet eivät liity kuolleisiin, koska aaveet eivät eläneet alkuunkaan. 

Aaveilla ei ole tehtävää, koska aaveita ei tarvita mihinkään. 

Aaveet ovat meidän itse tekemiämme virheitä, 

ja meidän pitää antaa itsellemme anteeksi virheemme. 

Meidän ei pidä pyydellä anteeksi muilta virheitämme, koska se on laiskuutta. Parempi on keskittyä siihen, että ei toista virhettä, vaan osoittaa katumuksensa sillä, että on kyennyt oppimaan teoistaan.

Tässä syy miksi mies ei usko. Mutta ei mieskään ole viaton. Mies on itsekin pian aave.

Ylimielisyys on merkki kesken jääneestä kasvusta

Meille opetetaan varhain se mikä on normaalia ja mikä ei.

Me opimme nopeasti sen milloin joku on hullu. 

Tiedämme sanomatta milloin joku rikkoo normeja. Tiedämme mikä on ei-toivottua käytöstä ja osaamme arvostaa tahdikkuutta sen kaikissa muodoissa.

Meille tehdään selväksi mikä on hyväksyttävää ja missä menee raja, jota ei saa ylittää. 

Tämä kaikki on tärkeää, koska muuten meidän hallitseminen olisi monin verroin työläämpää. Meidän hallitseminen onnistuu ilman voiman käyttöä niin kauan kuin me vain suostumme olemaan kiltisti, jotta emme aiheuta häpeää meidän läheisille. 

Jotta emme särje heidän sydämiä olemalla riskialttiita typeryksiä tempauksillamme. 

Ja kaikki tämä, jotta ylimääräinen veren vuodattaminen voitaisiin välttää. Kaikki tämä, jotta pysyisimme aloillamme ilman, että joku käskee.

Kaikki tämä on meille annettu, jotta meillä olisi pelko myös sen menettämisestä.

Ja kaikki tämä on vain harhautusta. 

Todellisuudessa todellisuus ei ole yhtään sellaista kuin me sen kuvittelemme olevan. 

Todellisuudessa todellisuus on hyvin epätodellista. 

Kaikki mikä tuntuu mahdottomalta on oikeasti hyvin tavallista. 

Nimeä lempiohjelmasi televisiosta, nimeä lempilaulusi, kerro kuka on lempikirjailijasi, sano mistä viinistä pidät eniten, mikä huume on sinulle parasta? Vaihtoehtoja on niin paljon, että jokaiselle meistä on olemassa varmuudella houkutus, johon heikkoutemme kaatuu. 

Meitä ei orjuuta kukaan, me orjuutamme itse itsemme.

On se sitten politiikka, uskonto tai jalkapallo - kannatamme jotakin henkeen ja vereen. 

Me olemme valmiita taistelemaan sen puolesta, me olemme valmiita kuolemaan jonkin puolesta. Meille annetaan vaihtoehtoja valita mihin uskoa, ja me saamme itse valita vankilamme.

Kaikki tämä, jotta kapinaa ei syntyisi. Kaikki tämä, jotta maailma ei olisi meidän.

Time to aim your arrows

Vihaan sitä peliä, ja se tekee minusta hyvän pelaajan.

Vielä enemmän vihaan häviämistä, 

ja voittamistakin vihaan jonkin verran.

Voittaminen on oksettavaa joiltain osin, 

koska se tarkoittaa, että joku tai jotkut hävisivät.

Ja olen itse hävinnyt niin monta kertaa, että tiedän, 

että siihen ei totu. 

Ja en soisi sitä kohtaloa kenellekään.

Häviäminen saa kyseenalaistamaan koko olemassaolon. 

Mitä järkeä olla elossa, jos ei pärjää?

Mutta yksi hyvä ominaisuus minulla on.

Ja se yksi ominaisuus tekee minusta kelpo pelaajan.

Minä en nimittäin tilttaa.

Minä en tilttaa koskaan.