Captain Charisma & Co.

Vedä syvään henkeä ja pidätä happea keuhkoissasi hetki.

Aluksi tehdään selväksi teemat:
1.Riemannin hypoteesi - zeeta-funktion kompleksitason kuvaus
(lue pohjustukseksi vuoden 1545 Ars Magna - Girolamo Cardano)

2.Captain Charisma - ammattilaispainija Christian Cage, voitti muun muassa Tag Team mestaruuden seitsemän kertaa.

3.Genghis Khan - valloittaja (khan = hallitsija suom.huom), mongolialainen sotasankari.

Kaikkia edellä lueteltua yhdistää valta. Ensimmäiseen liittyy tieto (=valtaa), toiseen karisma (se on valloittamista, jonka kantasana on siis valta) ja kolmantena vallanmuodoista ilmeisin ja brutaalein - väkivalta.

Suhtautuminen valtaan on ihmiskunnalla vaistoissa ja vieteissä.
Puheessa se ilmenee vallanjanona tai himona, varsin voimakkain tunneilmaisuin kuitenkin kuvattuna. Janon sammuttaminen kun on elintärkeää.
Himo on taas sellainen voima, että sen tähden tehdään vaikka intohimorikoksia.

Mutta ei niin hyvää, etteikö jotakin pahaakin... Ehkä.
Sanotaan, että valta turmelee (ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti, plääh).
Osittain tuo on totta. Sillä valta turmelee ne, joiden käsiin se ei kuulu.
Mutta jos valta annetaan, vaikka ehdotonkin oikeisiin käsiin niin se kukoistaa ja säilyy.

Miksi valta annetaan käsiin, kysehän on abstraktista asiasta. Ja kun vielä vallan voi ottaakin omiin käsiinsä niin mistä on oikein kyse? Konkreettisesta valtikasta, jolla voi symboloida ja osoittaa tyhmemmällekkin omaa valtaansa vai sauvasta, johon tukeutua ja nojata kun oma askel meinaa pettää? Valta huumaa ja humalluttaa, mutta tuleeko siitä lopulta krapula?

Kyse on yskänlääkkeestä.

Niin juuri.

Yskänlääkkeestä.

Kuulostaa hullunkuriselta,
mutta täytyyhän hullullakin joku kuri olla muuten ei ole hyvä hullun olla.

Kosmisia muutoksia ja planktonista rakkautta

Aikoinaan näillä main ja pohjoisemmassakin tunnettiin eräs tappavan hauska mies. Nykyään enemmänkin pelkkää legendaa. Jotkut vanhat jäärät tosin väittävät hänen olevan oikeasti olemassa - elossakin. Vetäytyi kuulemma askeesiin. Kehittelemään sitä lopullista juttua, joka tekisi kaikki muut vitsit tylsiksi, suorastaan surullisen kuuloisiksi. Rupesi kuulemma tosiaan kehittelemään sellaista juttua, jolla voisi tehdä kaikki muut maailman vitsit oikeasti ihan turhiksi.
Moni muukin historian suuri koomikko on kait joskus langennut samaan ansaan. Lähtenyt etsimään absoluuttista vitsiä, pyrkinyt löytämään komiikan juuren.
Kieltämättä houkutteleva ajatus, kunpa voisikin tiivistää komedian ytimen ja laittaa sen vaikka purkkiin, siinä tekisi itsensä äkkiä valtavan rikkaaksi sekä vallasta rikkaaksi. Voisi lopettaa sodat, voisi tuoda ilon kuolleiden koteihin, voisi mennä parantumattomasti sairaiden luo ja luoda hymyä kasvoille ja naurua korville.

Ennen kuin tuo minulle pelkkä legenda vetäytyi askeesiin piilopaikkaansa kertoo tarina, että hän joutui kohtaamaan tahtomattaankin monta veijaria, jotka koettivat hänet haastaa huumorikaksintaisteluun. Siinä kävi haastajille aina huonosti, joutuivat itse naurunalaisiksi. Oli monta ylivilkasta, jotka koettivat ulkoa opetelluilla herjoilla horjuttaa häntä, oli monta luonnonlahjakkuutta, jotka nopeasti reagoiden spontaanisti pyrkivät hänen pokkansa murtamaan, mutta itse joutuivat hysterian korvissa paikalta pois pakenemaan.

No, tarinoita on monia, jotkut ihan hyviäkin. Sääli, etten itse usko moisiin satuihin. Minulle huumori on vakava asia.

Kunpa kohtaisinkin tuon legendan, kunpa hän olisikin oikeasti olemassa. Kohtaisin hänet ilomielin vaikka nousuhumalassa, siksi kovaa olen harjoitellut.
Olen treenannut kaskuja, sanaleikkejä ja sananmuunnoksia. Olen päntännyt ulkoa vitsejä, hyviä sanontoja ja leikkisiä lausahduksia. Kehittelin ja patentoin useita nerokkaita one-linereita. Opettelin olemaan ironinen oikeaan aikaan. Harjoittelen sarkasmia, löysin vivahteet joilla erottaa sen hiuksen hienosti ivasta ja senkin tein parodioiden koko ajan kaikkea läsnäolevaa, joskus ollutta, konkreettista ja abstraktia asiaa mitä ihminen vain pystyy määrittelemään.

Aamulla herätessäni tein muutamia harjoituksia, joissa liioittelin kaikkea sanomaani, tein pilaa itsestäni, vähättelin kykyjäni muiden kuullen, osasin jopa nauraa itselleni - silloinkin kun kukaan muu ei nauranut.
Tajusin nopeasti milloin olla lapsellinen, milloin esittää kärjistyksiä, milloin turvautua älyttömyyteen ja nonsenseen.
Työstin yön hiljaisina tunteina ilmeitä peilin edessä, katselin varjoani kun muokkasin kehoni liikkeistä koomisempia. Erilaisilla imitoiduilla äänillä yritin toistaa kaiken aiemmin oppimani.

Mikään satiirissa ei ollut minulle vierasta, tiesin kuinka olla yllätyksellinen, raikas ja kuitenkin tulla ymmärretyksi. Minulle veryttelyä oli mennä ja vetää muutama stand up show, tein sitä ilman yleisöäkin, olin noussut halpojen naurujen yläpuolelle.

Ja sitten härskit jutut, en epäröinyt käyttää halpamaista navanalushuumoria, kun tilanne sitä kaipasi. Toisaalta otin huomioon kuulijat ja viljelin kuivaa brittiläistä älykköhuumoria, jos paikalla oli sivistyneistöä. Mutta yhtä nopeasti olin valmis kaatumaan banaaninkuoreen ja sulavasti siirtymään slapstick-kohelluksen pariin jos tarkkaan aistimani ilmapiiri sitä vaati, muttei osannut odottaa. Olin valmis jopa satuttamaan itseäni, jos huomasin, että jotakuta naurattaa vain vahingonilo.

Lyhyesti sanottuna muokkasin koko elämäni farssiksi. Ensimmäiset muistikuvani ovat sirkuksesta, kun pelle heittää kakun niukasti puetun neidon naamaan.

Olin sivulla 64

Olin sivulla kuusikymmentäneljä kun kirjastani paloivat loput sivut. Hävisivät kuin tuhka tuuleen. Eikun, ne ihan kirjaimellisesti hävisivät tuhkana tuuleen. Kämppä oli vetoisa. Ei täällä muuten tuulisi. Sain puhelinsoiton. Sain sen ikiomaksi. Puhelin soi ja minä vastaan. Puhelin soi edelleen ja nyt olen puolesta. Puhelin soi minulle huomionsa. Se soi meille hetken yhteistä aikaa. Minuutti kesti osaltani kolmekymmentä sekuntia. Jaoimme yhteisen ajan tasan puoliksi.

Ulkona sataa. Ainakin useammin kuin täällä sisällä. Puhelimen toisessa päässä olin minä. Toisessa päässä oli oma joint perpetratorini. Epäilykseni nukkui pommiin, mutta sitten se heräsi. Tosin liian myöhään, asiat olivat jo matkalla määränpäämääräänsä. Epäilykseni koitti varoittaa tai ainakin saada edes hetkeksi jakamattoman huomioni. Kuka sen oli jakanut ja millä, siihen emme saaneet koskaan vastausta, koska kukaan ei älynnyt kysyä sitä ääneen ja telepaattiset ominaisuutemme eivät olleet yltäneet vielä tässä evoluution vaiheessa delfiinien tasolle.

Vihdoin, sekunnin murto-osaksi huonolla matematiikalla varustettu keskittymiskykyni tajusi sen mitä epäilykseni oli koittanut miimisin keinoin minulle esittää.

Minä olin puhelimen toisessa päässä.

Yläpäässä tarkemmin sanottuna.

Ja tuo toinen oli puhelimen alapäässä.

Puhelin oli valtava, en tahtonut nähdä niin pitkälle. Näin kyllä, mutta en tosiaan vain tahtonut, olin hieman apaattinen ja moinen rehkiminen, vaikkakin vain silmien siristelyn muodossa tuotti minulle nyt liikaa harmaita aivosoluja. Mekin, minä ja tuo toinen olimme vain tyhjässä päässä kaksi harmaata aivosolua törmäämässä jatkuvasti toisiimme.

Pelaa guardia

Jos
ajaa
toisen
nurkkaan
niin
toinen
voi
tulla
hulluksi
ja
sitten
se
toinen
kärrätäänkin
jo
huoneeseen,
joka
on
pehmustettu
ja
jossa
ei
ole
niitä
nurkkia.

Ja
kas!

Ongelma
on
ratkaistu

Eikö tekisikin mieli oikaista joskus ja tehdä tulkinta sen perusteella, että miten toinen käyttäytyy. Esimerkiksi kun näkee kun surullisen lihavan tytön ostamassa suklaata niin varmastihan se ostaa niitä suklaalevyjä suruunsa ja yksinäisyyteensä.

Eikö olekin yhtä ilmiselvää, että jos minä olen hiljaa niin minua painaa jokin asia mitä en vain saa sanotuksi.

Ja eikös vaan juu olekin myös päivänselvää, että jos viisikymmentävuotias mies ostaa urheiluauton niin syynä sen hankkimiselle täytyy olla menetetyn nuoruuden tavoittelu ja viimeiset villit vuodet.

Mitä jos surullinen lihava tyttö onkin järjestämässä juhlia, johon hänen täytyy leipoa vieraille suklaakakku?

Mitä jos olen hiljaa siksi, että minulla ei ole sanottavaa?

Mitä jos viisikymmentävuotias mies ostaa sen auton lahjaksi pojalleen?

Mutta unohtakaa tuo jossittelu. On parempi tehdä analyyseja sen perusteella, mitä oletamme näkevämme. Painakaamme unholaan myös se, että meistä näkyy ulospäin vain teot, piiloon jäävät motiivit. Ja niitä motiiveja on yhtä monta kuin on ihmisiäkin.

Toinen nähtävissä oleva asia on vain nykyhetki, se meille on yhteinen. Meidän ainutlaatuiset elämäntaipaleet ovat meidän henkilökohtaista historiaamme ja se on piilossa myöskin vuosikirjan sivujen alla.

Jotkut meistä elävät kokemusmaailmoissa, joihin muut eivät pääse sisään.
Kyse on paljolti assosiaatioista. Sinulle tulee mieleen sanasta "NAHKA" eri asia kuin minulle.
Käyttäytymisemme näkyy ulospäin, tarpeemme eivät.

Jos maalais taloja niin tarvis maalaisjärkee,
että se sit sopis maalaistaloon, tulis sen mukasta jälkee.
Siitä vois sitten saada jotain tuloja, jos ei tekis kamalia tuhoja.
Kato kun on pulassa, tarvii niitä rahoja.
Muuten on hukassa ja joutuu tekeen pahoja
hankkiakseen niitä setelikasoja
miellyttääkseen sokeita möhömahoja.
Ne on just ne jotka omistaa kaiken.
Vaikken pelkää heitä, on mulla outo tunne:
vielä lujaa itken, kun rahani pois syydän,
pieni kitisevä sydän ja niitä sitten syytän.

Se väärä

Kliseistä klisein väittää elämän vilahtavan elokuvana silmien edestä hetkeä ennen kuolemaa. Voihan niinkin olla, ei ole omalle kohdalle moista onneksi sattunut. Sen sijaan uskon ja tiedän, että elämä voi vilahtaa silmien edestä elokuvana muulloinkin.

Siihen ei tarvita muuta kuin yksi henkilö - se väärä.

Kaikki tai ainakin useimmat meistä etsivät sitä oikeaa. Kai me sitten olemme parantumattomia romantikkoja pohjimmiltamme kun näin teemme. Voihan olla myös, että saippuaoopperat, harlekiiniromaanit ja muut hömppäosaston rakkaustarinat saavat meidät uskomaan sen oikean olemassaoloon.

Ja kai se oikeakin on olemassa, olen varmaan törmännytkin sellaiseen, mutta koska minä olen minä - kotivammainen parhaasta päästä, olen aina päästänyt käsistäni sellaiset "täydelliset" tyypit, jotka maata jalkojen alla ravistelevat.

No mutta eräänä päivänä kuitenkin, olin oluella henkilön kanssa, en osaa sanoa oliko tuo henkilö ystävä vai mikä hän minulle oli, ei löytynyt silloin eikä nytkään sopivaa lokeroa johon hänet olisin määrittelemällä saanut sopimaan. Ja sitten siinä samalla kun olut valui alas huuliltani sisuksiini huomasin, että sisuksistani valui ulos sanoja hänelle, jotka ilmaan päästyään muuttuivat egoani suuremmiksi.

Yhdestä asiasta tulin varmaksi. Hän oli juuri se väärä, jota en ollut tajunnut etsiä. Hän oli todellakin se väärä, koska en ollut aivan aluksi älynnyt varoa häntä ja näin ollen pitää suojiani tarpeeksi ylhäällä ja hän pääsi varkain lähelleni.
Liian lähelle näkemään kuka olen.

On selvää, että siinä vaiheessa kaikki on jo myöhäistä. Mahtaa mehiläisestä tuntua samalta kun on laskeutunut lihansyöjäkasvin kukan päälle mettä imemään ja huomaakin laskeutuneensa ansaan. Saalistajasta tuleekin saalis.

Ja jotta ei syntyisi väärinkäsitystä niin enpä osaisi kuvitella onnellisempaa olotilaa. Kaikki säännöt muuttuvat. Aika menettää merkityksensä, se venyy, joustaa ja kimpoilee katseiden voimasta takaisin huulille, jotta sanat voisivat taas puhaltaa sen lentoon. Vahva mies voi roikkua silloin hennon naisen silmäripsessä ja pudota siitä alas kaulalle vain ehtiäkseen levittämään kätensä, jotta tuo nainen olisi hetken syleilyssä, jossa kumpikin pysähtyy kuuntelemaan sydämen lyöntejä.

Ja silloin se on tapahtumassa. Tulee hetki kun on sanottu tarpeeksi ja on aika antaa suun tehdä muuta. On aika antaa äänijänteille lepoa ja käyttää huulia johonkin muuhun kuin toisen upeuden ylistämiseen. Pitää raottaa hieman suuta ja kumartua lähemmäs, huomaatta kielellä vielä kostuttaa huulet ja sitten painaa suut vastakkain ja unohtaa hengittäminen.

Silloin se väärä saa sinut näkemään elämäsi välähdyksinä silmiesi edessä.

Mikään ei muutu

Kaikki pysyy ennallaan.
Kierros kierroksen perään tola pysyy muuttumattomana.
Ainoastaan yksityiskohtia hiotaan.
Jos ennen oli tärkeää vaaleat pitkät hiukset, nyt samaan vaikutukseen tarvitaan aito hymy.

Nykyään pitää pystyä tekemään päätöksiä torstaisin kello 16:00 - 18:00 välisenä aikana.
Pitää pystyä sanomaan haluaako kaiken.
Ja haluaako antaa kaiken.

Minä olen hitaammin syttyvää sorttia.

Sattumanvaraisuus on karsittu.
Jäljelle on jätetty Fatboy Slimin "Wonderful night".
Kaikki sovitaan etukäteen.
Kaikki löytyy kalenterista.
Yksityiselämä on ylibuukattu.
Persoonallisuus on käynyt läpi tehostamistoimenpiteet.
Ihmissuhteet on optimoitu.

Minä olen joutilasta sorttia.

Maantie opettaa

Olen Risto, ajan linja-autoa. Rikeksi kutsuvat varikolla, ovat aina kutsuneet. Tykkään kuunnella Radio Suomea ajaessa. Ajan paljon tilausajoja, tuo mukavaa vaihtelua normaaliin linjaliikennöintiin. Eivät aina muista sitä, että näin iso auto ei pysähdy samalla tavalla kuin joku tojota tai volkkari. Ei se nyt harmita, mutta tahallisen kiusanteon saisivat jättää.

Ennen kuin tapahtuu jotain pahempaa.

Muutaman kerran ollut läheltä piti tilanne ja se on ikävän näköistä mitä tämmöinen iso auto saa aikaan hiljaisessakin vauhdissa. Täytyy koputtaa puuta, toistaiseksi kaikki mennyt hyvin näiden vuosien aikana. Ja kalusto, sekin on kehittynyt siitä mitä se oli kuusikymmentäluvun lopussa. Nykyään se on talvellakin melkein yhtä mukava ajaa kuin kesäkeleillä. Muistan kerran, olisiko ollut seittekytäkaks kun vein Saloran televisiotehtaan toimihenkilöitä Lappiin pääsiäiseksi. Ei meinattu päästä Hirvaalla yhtä mäkeä ylös, oli niin liukas. Olisi se ollut hevosellekin paha mennä.

Joskus kysyvät, että mikä on parasta työssä. Vaikeahan tuota on sanoa, sitä on niin monta asiaa mistä tykkää. Ihmisten kanssa saa olla, vaikka ei tässä mitään palvelijoita heille ollakkaan. Jotkut niinkin luulevat, eivät saa edes itse laukkujaan sisälle.

Tekisi mieli joskus sanoa.

On yhtä kuin -dialogi

Sinä: -Kuinka suuri on se väli joka jää yhtäläisyysmerkin kahden päällekkäin olevan viivan väliin?

Minä: -Pieni, mutta juuri niin suuri kuin meidänkin väliin aina jää.

Sinä: -Mitä tarkoitat?

Minä: -Vaikka olemme kahden, vaikka ihmiset ympärillämme jättävät meidät hetkeksi rauhaan niin silti en osaa sanoa sinulle mitään.