Ihmissuhdelabyrinteissa kun seikkailee, törmää monta kertaa umpikujiin. Siellä saattaa tulla vastaan ansoja joita on mahdoton välttää. Mutta jokainen meistä haluaa mennä näihin suhteiden sokkeloihin.
Toiset vaan syvemmälle.
Siellä törmää sanoihin, jotka hengittävät pahanhajuista ylimielisyyttä, siellä tapaa harhaanjohtajia ja turhaanjohtajia. Siellä kukaan meistä ei ole turvassa.
Ei kauaa.
Ja vaikka me menemme näihin kuvioihin karkuun itseämme, emme onnistu siinä. Viime kädessä kun kaikki muut on saatu karistettua kannoilta huomaamme jälleen olevamme yksin itsemme kanssa. Ja vaikka sormessa olisi sormus
Ja vaikka kädessä olisi vauvankantokoppa.
Ja vaikka kainalossa olisi puoliso, on meillä silti käsissämme syyttömien verta. Sokkelon seinät muistuttavat meitä tuomittujen ilottamasta naurusta.
Ja sen äänen kuulee, vaikka painaisi hemoglobiinihurmeiset kourat korville, koska se ääni tulee sisältämme.
Miten tämä kaikki on sitten mahdollista?
Suurin syy on siinä, ettemme ole täydellisiä. Emme ole sitä, vaikka Jumala meidät loikin kuvakseen ja vaikka luojamme onkin täydellinen niin me silti olemme vajaita. Meidän sielu/sydän/sisin/empatiaoperaattorimme huutaa jotakin.
Se huutaa tai se kuiskaa.
Riippuu kuinka se tulee paremmin kuulluksi. Ja ensimmäinen vastaantulija joka antaa ymmärtää pystyvänsä täyttämään tuon vajeen saa meidän luottamuksen. Me haluamme, että joku tai jokin meidät eheyttää. Se on niin suuri asia meille, että mikään hinta ei ole liian suuri maksettavaksi siitä. Olemme valmiita sietämään nöyryytystä, olemme valmiita antamaan anteeksi mitä vain, olemme valmiita häpeämään ja olemme valmiita mihin tahansa.
Synnyttämällä tapamme itsemme, luovumme omasta elämästämme.
Toiset vaan syvemmälle.
Siellä törmää sanoihin, jotka hengittävät pahanhajuista ylimielisyyttä, siellä tapaa harhaanjohtajia ja turhaanjohtajia. Siellä kukaan meistä ei ole turvassa.
Ei kauaa.
Ja vaikka me menemme näihin kuvioihin karkuun itseämme, emme onnistu siinä. Viime kädessä kun kaikki muut on saatu karistettua kannoilta huomaamme jälleen olevamme yksin itsemme kanssa. Ja vaikka sormessa olisi sormus
Ja vaikka kädessä olisi vauvankantokoppa.
Ja vaikka kainalossa olisi puoliso, on meillä silti käsissämme syyttömien verta. Sokkelon seinät muistuttavat meitä tuomittujen ilottamasta naurusta.
Ja sen äänen kuulee, vaikka painaisi hemoglobiinihurmeiset kourat korville, koska se ääni tulee sisältämme.
Miten tämä kaikki on sitten mahdollista?
Suurin syy on siinä, ettemme ole täydellisiä. Emme ole sitä, vaikka Jumala meidät loikin kuvakseen ja vaikka luojamme onkin täydellinen niin me silti olemme vajaita. Meidän sielu/sydän/sisin/empatiaoperaattorimme huutaa jotakin.
Se huutaa tai se kuiskaa.
Riippuu kuinka se tulee paremmin kuulluksi. Ja ensimmäinen vastaantulija joka antaa ymmärtää pystyvänsä täyttämään tuon vajeen saa meidän luottamuksen. Me haluamme, että joku tai jokin meidät eheyttää. Se on niin suuri asia meille, että mikään hinta ei ole liian suuri maksettavaksi siitä. Olemme valmiita sietämään nöyryytystä, olemme valmiita antamaan anteeksi mitä vain, olemme valmiita häpeämään ja olemme valmiita mihin tahansa.
Synnyttämällä tapamme itsemme, luovumme omasta elämästämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti