Tavalliselle luodille reilu 250 metriä on matka, jolla ei vielä tarvitse huomioida maan vetovoiman vaikutusta luodin lentorataan. Aikaa tuohon matkaan kuluu alle puoli sekuntia. Ihminen näyttää tuskin tulitikkuaskin kokoiselta tuolta matkalta.
Mikään ei selitä sitä mitä tapahtuu. Eikä sillä ole väliä. Kaikki mitä tapahtuu on ansaittua. Enkä puhu vain itsestäni vaan ihan kaikista. Vaikuttaa oudolta. Mutta ihan sama. Se on ihan sama, koska on olemassa pareampiakin luoteja. On olemassa luoteja, jotka ovat vielä nopeampia ja tarkempia. Luoteja, jotka repivät rikki vaikka virtahevon. Ei sillä, että virtahepoja pitäisi ampua, ne ovat kuitenkin yksiä kauneimpia olentoja maailmassa.
Ketään ei kiinnosta. Oma selviytyminen on ainoa mikä motivoi. Sodat ovat siitä hyviä, että niissä yksikään luoti ei mene hukkaan. Eivät nekään, jotka eivät osu kohteisiinsa. Jokainen kulutettu ammus on jonkun maksama. Ja se on hyvää bisnestä. Se on kuin ampuisi rahaa taivaalle. Tai no, se on rahan ampumista taivaalle.
250 metriä on syvyys meressä, jossa valoa ei juurikaan enää ole. Opin tänään, että sitä kutsutaan afoottiseksi vyöhykkeeksi. Siellä elämä on oppinut tulemaan toimeen pimeyden kanssa. Siellä jos kaipaa valoa niin se on tehtävä itse.
Koskakohan ihmiskunta oppii elämään ilman valoa?
