Samael - Poison of God

1960-luvulla miehet saivat haista hielle ja/tai tupakalle. 

Sitten heidät opetettiin käymään suihkussa ja käyttämään deodoranttia. 

2020-luvulla miehille myydään omia meikkipaketteja, niiden kannessa lukee "War Paint". 

Nykyisin miehet ajelevat karvojaan muualtakin kuin naamasta, ottavat nätin rusketuksen ja tuhlaavat merkkivaatteisiin.

Mä synnyin noiden vuosikymmenten välissä ja totean itsevarmasti, että siinä oli hyvä. Ihan kiva, ettei se viikon vanha hiki polttele sieraimia työpaikoilla, mutta helvetti ne kasvonaamiot vois jättää väliin nyt kyllä.

Miehille myydään silikoni-implantteja. Voi ottaa hauikset tai pohkeet, jos ei jaksa treenata.

Komponenttipula piinaa eikä kaupasta tahdo löytyä millään uutta pelikonsolia sen takia.

Ilmasto lämpenee ja tuleva maailmanloppu ei välttämättä ole huono asia ollenkaan.

When should you sacrifice a Queen?

En ollut sitä, en ollut tätä. 

Ihme räpiköintiä aina vain. 

Ulkoasu muuttuu ja selitys joka kerta, mutta samaa räpiköintiä. 

Hirveät luulot. 

Hirveät odotukset. 

Hirveät paineet. 

Tulokset huononevat. 

Ajat huononevat. 

Selitykset paranevat. 

Teen asioita, jotka tuntuvat nyt oikeilta, mutta joita kadun tulevaisuudessa. 

Saisinpa anteeksi. En ihmettele, jos en saa. 

Yritä olla erikoinen. Yritä olla aito ja omaperäinen. 

Et onnistu, olet vain melkein tavallinen. Siis parhaimmillasi. 

Lähinnä sekava. Pelokas ja ylpeä. Rikki ja turtunut. Lääkitty ja tukossa. 

Mikään ei pelota. Siis mikään ei asia ei pelota, koska millään ei ole väliä. 

Silti pelokas. Et edes tiedä miksi pelkäät, mutta pelkäät, että romahdat taas, vaikka se on parasta mitä pitkään aikaan sinulle on tapahtunut. 

Kaikki pelot ovat käyneet toteen, mutta nekään eivät olleet niin pahoja kuin aikoinaan luulit. 

Lähinnä tekivät kaikesta tylsempää. Kaipaat aina. Mutta et minnekään, etkä ketään. 

Haaveilet rakkaudesta, mutta et ketään kohtaan. 

Puhut avoimemmin nykyään, mutta olet sisältä ontompi kuin ennen. 

Ennen leikit tulella ja nykyään kaikki kirkas häikäisee.

Kuvittelit meneväsi eteenpäin, mutta veitkin saman tarinan vain uudelle yleisölle. 

Luulit oppineesi jotain, mutta sorruit omiin maneereihisi. 

Kuvittelet hurmaavasi kaikki, koska et tunnista sääliä heidän katseesta. 

Olet outo ja kummallinen. Et mielenkiintoinen, etkä unohtumaton.

Valitat, valitat, valitat.

Mietit kuinka kauas taaksepäin pitäisi kelata, jotta tarinasi olisi vielä oikaistavissa.

Isäsi isänisä makaa joukkohaudassa.

Kukaan ei tule muistamaan missä sinä makaat iäisyyden.

A New Engine Produces Nearly Zero Harmful Feelings & Memories

Pinnan alla niin kauan, että unohdin millaista on hengittää. Pidätin vain ja olin kuin mitään ei olisi vialla. Sitten tuli hetki, että riitti. Ja aloin näkemään millaisten valheiden alla olin sukeltunut.

 

Kauan.

 

Mutta pedot on petoja, vaikka olosuhteet olisivat kuinka mukavia tahansa. Ja saatana on saatana, vaikka ihminen siitä yrittääkin tehdä salonkikelpoista pelleä, itsensä kaltaista.  

Mutta tää on vasta traileri. Ja niin kuin aina trailerit lupaa liikoja tai on muuten huonoja. Niin tässäkin tapauksessa. Tarvitaan oikeasti enemmän, jotta kiinnostuisin. Tarvitaan paljon enemmän, että syttyisin.

Tänään.

Näin kuinka peura makasi keskellä ajokaistaa. Yritti nostaa päätään, mutta ei pystynyt. Se oli törmännyt moottoripyöräilijään. Kuski seisoi ojassa sekavana. Mietti sattuuko minnekään ja kuinka voikaan olla huonoa tuuria. 

Mutta ei ole olemassa huonoa tuuria. On vain meidän tapamme arvottaa asioita oman etumme kautta. Minusta se oli hyvää tuuria. Todella hyvää.

Ja ihan vain siksi, että se peura ei törmännyt minun autoni keulaan. 

How to create a restore point in life

 Me voitais olla vaikka kuinka hienoja tyyppejä, jos me ei kohdattais niin paljon kriisejä. Me voitais olla vaikka kuinka iloisia ja energisiä, jos meidän voimat ei menis suremiseen. Moni joka luulee olevansa ratkaisu niin on oikeasti vain osa ongelmaa. Ja moni joka pelastaa ei tajua sitä edes tekevänsä. Raha ei tee onnelliseksi, koska mikään ei tee onnelliseksi. Eikä tarkoitus ole vaan koko ajan valittaa, mutta kaikki muu olis enemmän tai vähemmän teeskentelyä. Ja tietty - aina vois mennä vielä huonomminkin - ja juu, on huomattu, että aina myös menee. Kuinka yllättynyt sitä ois, jos joskus meniskin paremmin. Joskus oliskin niin, että kummitukset ei palais, kun ne kerran ois teurastanut. 

En mä tiedä kuinka tässä käy.

Ekaa kertaa koskaan mä en voi luvata, että tässä käy hyvin.

Sellaista se on kun pelaa Tetristä, palat ei vaan loksahda ja jossain kohtaa tulee tehtyä virhe.

Desperate and displeased

Sota on ohi. Ei kokonaan, mutta minun osalta.

En ole perillä. En mennyt mihinkään. Luulin aina olevani matkalla jonnekin, mutta oikeasti olin vain eksyksissä. Uponneena itsesääliin ja syljin räkää muiden kasvoille, koska kyyneleitä en osannut vuodattaa.  Paperin ohutta, haurasta ja latteaa oli lopulta kaikki. Jokainen ihmissuhde revittävissä irti, jokainen saavutus kuin ämpärillä hiekasta tehty, helposti yhdellä polkaisulla tuhottavissa, pois pyyhittävissä ja lopulta kaikkien unohdettavissa. Paitsi ettei kukaan varsinaisesti unohtanut niitä, koska kukaan ei varsinaisesti kiinnittänyt niihin alun perinkään huomiota.

Joka tapauksessa sota oli nyt ohi minun osalta. En poistunut kentältä voittajana, mutta en kai häviäjänäkään. Taisin vain kadota kesken taistelun, haalistua kuvasta ja todeta kaiken olleen enemmän tai vähemmän turhaa. Kannan mukanani syyllisyyttä, kannan vaikka tein parhaani, yritin onnistua, koitin olla niin hyvä kuin mahdollista.

Mutta eihän se riitä. Ei, jos on roisto. Eikä ketään kiinnosta, vaikka kuinka sydän olisi kultaa ja aikeet viattomat. Ei, roisto on roisto. Ja selkäänpuukottaja nukkuu huonosti. En pelkää silti tulevaa. Pelkään, ettei sitä tule.

In a hating memory

Kauppakeskuksen avajaisissa oli trubaduuri viihdyttämässä ihmisiä. Sellainen keski-ikäinen, paljon keikkaileva, menetettyä rock-unelmaansa muisteleva taitava soittoniekka. Hän osasi soittaa kaikki klassikot ihan tosta noin vaan. Osa ihmisistä jäi kuuntelemaan, mutta osa vain käveli ohi osaamatta arvostaa aitoa lahjakkuutta.

Itselläni aika pysähtyi hetkeksi, kun hän soitti yhtäkkiä Nirvanan 'Something in the way'. Klassikkobiisi, mutta väärä ympäristö ja yleisö tuolle mestariteokselle. Ja jossain valheellisessa ylemmyydentunteessa kuvittelin itseni olevan tuon laulun arvoinen, vaikka ihan samanlainen keskiluokkainen paskiainen minäkin olin.

Itse en ollut vain lakannut suremasta sitä, että menetin otteeni. Uskoisin, että muut olivat ihan tyytyväisiä untuvatakeissaan. Luulen, että kaikki muut kuvittelivat olevansa jotakin mitä minä en koskaan voisi olla. 

Saw your end

Tiedän, tässä iässä ei pitäisi olla enää mielikuvitusystäviä. Mutta se oli aluksi niin hupsu ajatusleikki, että päätin jatkaa sitä. Ja ajan myötä tuosta mielikuvitusystävästäni tuli minulle ihan rakas ajatus, josta en halunnut päästää irti. Ehkä se oli omanlaista harrastelijaterapiaa tai tapa jäsennellä ajatuksia, kun kävi arjen tapahtumia yhdessä läpi tuon täydellisen tyypin kanssa. Ja olihan hänellä nimikin, kysyin sitä häneltä ja hän vastasi hymyillen: 'Enyo'.

Mutta ongelmiahan siitä seurasi.

Tässä yhtenä päivänä Enyo tuli luokseni hieman turhautuneena. Hän kertoi, ettei enää uskonut minuun. Siihen, että olisin oikeasti olemassa. Hän pyysi, että jättäisin hänet rauhaan, enkä tunkeutuisi hänen ajatuksiinsa. Kuulemma hänen oikeat ystävänsä eivät pitäneet siitä, että hänellä oli tällainen kaverisuhde, kuulemma lasten leikkiä tällainen.

Loukkaannuin ja yritin huutaa, että tämä oli minun leikkini.

Huusin turhaan.

Kukaan ei kuullut.

Ei ollut ketään tai mitään kuulemassa.

Creek of deceit

Jokainen vartalo on kaunis. 

Jokainen elämä on arvokas. 

Jokainen mielipide on yhtä arvokas.

Ja vitut. Ihminen on vain peräsuolen jatke, kävelevä komposti ja latteuksia suoltava hitaasti mätänevä lihakasa. Kaikilla on näkemystä, kaikilla on joku syy osoittaa mieltään ja kaikki ovat mielestään viisaita. Miksei kukaan tajua olla hiljaa, pysyä vaiti ja lopettaa itselleen ääneen valehtelua? Miksi meidän pitää vaivata muita kertomalla kuulumisia, huolia ja kokemuksiamme ilmastomuutoksesta/tasa-arvosta/maahanmuutosta/harrastuksista/kulttuurista/ihmissuhteista/mistä tahansa?

Mitä sillä on väliä? Kaikki tapahtuu kuitenkin.

none of these thoughts were mine

Jos kukaan ei ole täysin paha eikä kukaan täysin hyvä vaan me ihmiset ollaan sekä että. Ja joillekin me olemme kivoja ja joillekin toisille me olemme ilkeitä. Joillekin me kostamme omaa epävarmuutta ja toisia me imartelemme ihailun tai muun sentimentaalisen vastakaiun toivossa.

Mutta onko lakana valkoinen, jos siinä on mustia tahroja? Onko lasi ehjä, jos siinä on säröjä?

Onko mitään hyvää ihmistä olemassa?

Me aikuiset haluamme uskoa niin, me haluamme, että pahaa tekevät ovat myös pahoja ihmisiä. Ja me uskomme aina itse olevamme hyviä, ainakin pohjimmiltaan. Mutta me emme ole. Me olemme ahneita ja itsekkäitä, jossakin määrin aina. Mutta se ei ole se narratiivi, jota itsellemme kerromme. Me aikuiset olemme lopettaneet leikkimisen aikoja sitten, mutta satujen kertomista me emme lopeta koskaan. Pahinta on vain se, että uskomme itse ehdoitta nuo sadut.

Meidän viisautemme on meidän kirouksemme. Meidän heikkoutemme on sokeus omalle itsellemme. Me emme näe omia virheitämme oikein, usein emme näe ollenkaan virheitämme. Minulla on uutinen, kukaan ei voita tätä sotaa. Minulla on sisällä rauha sillä tiedän, että yksikään ei jää jälkeen. Minulla surua jaettavana, sillä osa menetyksistä koskee niitä, joita itsekin rakastan. Itselläni ei ole väliä, olen saanut jo kaiken, mutta olisin toivonut rakkailleni vielä jotakin, vielä parempaa ja vielä enemmän. Minun iloni on olla näkemässä tämä. 

Eikä mitään jää jäljelle. Siinä kaikki.

Romahdus. 

Ja lopulta kaikki räjähtää sisäänpäin (ts.imploosio).

᪙

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

XII NÄYTÖS

-Pitagore saapuu sukulaisten luo vaatimaan velkojen maksua-

A new way to kill me

Aika moni on vihainen syistä, jotka ovat aluksi täysin ymmärrettävät, mutta sitten kun niitä syitä tutkii niin paljastuu, että todelliset syyt ovat jossain syvemmällä. Niin moni on vihainen ja hermostunut, koska lääkitys ei ole oikea ja/tai kohdallaan. Ja meille syötetään näitä lääkkeitä niin paljon. Siihen kun lisätään se, että uutiset ja internetin likasangot saavat polttoaineensa pahasta olosta, pelosta ja ahdistuksesta niin lopulta me vain alamme vihaamaan jotakin. Samat informaation viemärit syöttävät meille kuvaa onnellisuudesta, hyväksytyksi tulemisesta ja tykkäysten määrästä, että jahtaamme onnen illuusiota oman mielenterveytemme kustannuksella.

Ihminen voisi valloittaa koko avaruuden, mutta se mieluummin käyttää kapasiteettinsa siihen, että se syö omat lapsensa. Ihminen voisi luoda hengensalpaavia taideteoksia, mutta ihminen mieluummin tuhoaa maapallon.

Evoluutio antoi meille kyvyn metsästää ja nukkua taivasalla. Evoluutio antoi meille kielen ja kyvyn ymmärtää symboleita. Evoluution ansiosta me kiinnymme jälkeläisiimme ja olemme teoriassa valmiit jopa kuolemaan omien jälkeläistämme tähden. Käytännössä olemme hylänneet lapsemme ja siirtyneet haalimaan seuraajia eri applikaatioissa. Me olemme unohtaneet kyvyn luoda runoja ja sen sijaan kommunikoimme emojeilla. Emme metsästä tai saalista, me olemme pariutumassa Tinderissä. 

Me emme kapinoi tätä kehityskulkua vastaan, koska olemme saavuttaneet tietyn sosiaalisen statuksen ja on tärkeämpää pelastaa se kuin maailma sen ympäriltä. 

Verba volant, Voxra manent.

That I cannot be insane

Eihän se nyt ihan niinkään ollut. Vielä määrittelemättömistä syistä johtuen mikään ei ollut niin. Kaikki mitä oli sanottu tai kirjoitettu ei yksinkertaisesti pitänyt paikkaansa. Kaikki sai alkunsa väärinkäsityksestä. Tai siitä, ettei halunnut pahoittaa toisen mieltä. Tai siitä, että luuli, että odotettiin sanovan niin. Tai näin. Ja omaa mielenterveyttä sopi epäillä, koska kaikki ympärillä olivat sekaisin. Kuka jahtasi mitäkin ja kuka juoksi minkäkin perässä ja kuka tavoitteli mitäkin ja kaikilla oli jokin päämäärä mihin he pyrkivät ja maali tuntui hieman liikkuvan koko ajan, ja minä en muistanut unohtaa itseäni ja mikään ei ollut tärkeää ja yöllä, kun oli ihan pimeää, kävelin kadulla, sateiselle asvaltille jätin askeleita sikin sokin, kävelin jonnekin vain eikä kukaan muu voinut seurata minua, koska... en tiedä miksi.

Olin kävellyt täällä ennenkin. Tunsin nämä liikkeet, osa oli toki uusia, mutta pääpiirteissään kadut olivat ne samat vanhat tutut. Tämä ei tuntunut silloin kodilta, mutta nyt kun en enää asunut näillä kulmilla, tämä tuntui juuri siltä kodilta minkä olin menettänyt jo kauan sitten ennen kuin ensimmäisen kerran edes eksyin tänne. Ajauduin tänne niin kuin kaikki nämä muutkin, joita täällä pyöri. Samanlaisia levottomia sieluja. Joku kantoi mukanaan pientä nahkaista salkkua ja hoki kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella kuinka "Misel Fukoo on nero ja kuinka neroja ei ikinään arvosteta tarpeeksi ja kuinka kaikkien tulisi ymmärtää paremmin" ja se monologi on loputon ja tuntuu, että pahimpia saarnaajia ovat ne, jotka ovat löytäneet jonkun filosifisen ismin eivätkä niinkään ne, jotka ovat löytäneet jonkun teistisen jumalan. Ja nämä monologit päättyvät aina samalla tavalla: Oisko sulla heittää yhtä röökiä?

Mutta on minulla heitäkin ikävä. Minulla on ikävä kaikkia näitä, jotka näitä samoja katuja tallaavat. Joku täältä pääsi pois, löysi rakkauden ja muutti toiselle puolelle merta. Joku kuoli metron alle, kaatui tai työnnettiin, kuoli joka tapauksessa. Joku sai taulunsa myytyä ja sai tarpeeksi rahaa, jotta yliannostus olisi todennäköinen seuraavalla kerralla. Ja joku joka oli yhtä yksin kuin minä, mutta joka oli yhtä kyvytön jakamaan itseään kuin minä, joten yksinäisenä hän tulisi pysymäänkin.