Hassua.
Nähtiin kaupungilla, aurinko oli laskemassa ja kaikki oli juuri niin kaunista kuin vain tuollaisessa hetkessä voi olla. Yhtäkkiä lokkien rääkyminenkin kuulosti laululta. Tuuli jotenkin sopivasti ja pakokaasut eivät kutitelleet keuhkoja. Kaikki oli juuri oikein, mikään ei pelottanut, mikään ei tuntunut mahdottomalta. Ja sitten sinä tulit vastaan, se jotenkin kruunasi tuon illan, teki siitä täydellisen. Se pieni hetki kun katseemme kohtasi, silmämme näkivät toisemme, mutta aivomme eivät vielä tajunneet mitä juuri tapahtui. Se on pienen pienen hetki. Me näimme toisemme, mutta emme tajunneet näkevämme toisiamme.
Sitä seuraa vilpitön hymy ja pitkä halaus, joka ei toki vedä vertoja sille kuinka pitkä aika on siitä kun viimeksi näimme.
Palaan vielä siihen hetkeen. Voi kun voisi pysäyttää ajan siinä kohtaa. Mieli ei sisäistä sitä minkä katse kertoo. Se on samanlainen hetki kuin on energialla juuri ennen kuin se muuttuu massaksi, Heisenbergin epätarkkuusperiaate mahdollistaa tällaisen. Riittävän lyhyessä ajassa energia lainaa itseltään itseään muodostaakseen hiukkasmaisen tilan, joka ei kuitenkaan ole todellinen hiukkasmainen tila, se on se hetki kun energia harjoittelee hiukkasmaisena olemista. Kuulostaa hallusinaatiolta, mutta tämä on ihan todellinen ilmiö kvanttifysiikassa, kyse on lyhytaikaisista olomuodoista, pieni murroshetki kun energia lakkaa olemasta puhdasta energiaa, väreilyä vailla tilavuutta, vain tullakseen massaksi johonkin kappaleeseen, joka tarvitsee tilaa ympärilleen. Eikä kyse ole yhdestä tietystä hetkestä, sillä kyse on hetkestä, jota ei voi havaita.
Sellainen oli hetki, kun melkein kävelimme toisiamme päin.
