Aikani koitin väistellä luoteja. Koko ajan hälytysvalmiudessa, oppinut siihen, että on vain kysymys hetkestä milloin taas tulitus alkaa. Saan nukuttua, mutten voi väittää etteikö räjähdykset ja hälytyssireenit tulisi uniinkin. Mutta siihenkin tottuu, sitä oppii elämään, vaikka unen laatu on täynnä sirpaleiden repimiä reikiä.
Sitä oppii ketteräksi väistellessään miinoja, kehittyy hyvät refleksit millä väistää päälle lentävää rojua.
Ja kun tätä oli jatkunut tarpeeksi pitkään aloin epäilemään, että ehkä tässä ei ole kyse siitä, että ehtiikö sitä loputtomiin väistämään kohti uivaa torpedoa. Ja oikeastaan kyse oli siitä, että niitä kohti uivia torpedoja oli aina vähintään kaksi, kumpikin tuli eri suunnista ja ennemmin tässä piti päättää, että kummasta ottaa osuman.
Kunnes koitti oivallus, se iski kuin liekinheittimen luoma äkillinen kuumuus yön pimeydessä ja hauraassa hiljaisuudessa. Kohti suihkuava kuumuus ja kaikki muut äänet alleen hautaava kohina kertoivat sen. En minä ollut tässä väistämässä kohti tulevia torpedoja, jotka osuessaan räjähtäisivät helvetilliselle voimalla.
Minä olin itse yksi niistä torpedoista. Minä olin se joka tässä räjähti. Kiisin seuraavaan kohteeseeni kuin noiduttu. Ainoa päämääräni oli tuho.
