Ilmassa oli lohdun sanoja. Vähän ja pieniä, mutta kuitenkin. Moni ote lipesi, irtosi pikkuhiljaa vaikka kuinka yritettiin pitää kiinni. Ja jotkut otteet pysyivät, vaikkei niistä edes huolehdittu sen enempää. Sellaista se on, jokaiselle luopumiselle on oma aikansa ja onneksi joihinkin aikatauluihin voi vähän vaikuttaa. Sitä miettii vain, että mihin seuraavaksi. Kuin unessa törmäilen seiniin ja esirippuihin ja sotkeudun verhoihin ja kompastelen johtoihin lattialla, valot sammuksissa esityksen aikana, jotta illuusio lavalla ei mene rikki. Pitää olla hiljaa, hiipiä ja koittaa katseella viestittää. En tunne näistä ketään. Olen ollut täällä kauan, mutta en ole oppinut tuntemaan ketään. En oikein jaksa tutustua, kun kiinnyn niin helposti ja tiedän, että tulee se päivä, jolloin pitää luopua. Parempi pysyä omissa oloissa, ei jaksa enää menettää.
Mutta ihan kaikkea ei tarvitse menettää.
On jotain mikä pysyy.
Eksyisin lopullisesti ilman sinua. Olet kaukana, mutta et liian kaukana. Olet parallaksi. Olet se millä voin mitata oman sijaintini ja etäisyyden muihin tässä avaruudessa. Ja nokkelaa, että sitä voi eksyä, vaikka pysyy itse paikoillaan koko ajan. Mutta se on mahdollista, koska muu avaruus ympärillä liikkuu niin vauhdikkaasti. Kaikki loittonee.
