Yksin niin kuin taivas. Yksin kuin kivi rannalla tai reikä taskussa. Yksin kotona ja yksin töissä. Yksin juhlissa, kadulla, ystävien kanssa ja kaikkialla. Yksin niin kuin rutto historian kirjoissa. Rutto joka raatelee, joka vaeltaa ja joka ei ole minnekään tervetullut. Yksin kuin ruttopaise, jota ei puhkaise yksikään ystävällinen sana, ei hymy, eikä kosketus. Ja jos katseet voisivat tappaa niin tuijottaisin peilistä itseäni aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta peilissä ei ole ketään, olen yksin peilin edessä. Odotan, että mitään ei tapahdu. Ei mitään, ei koskaan eikä minkään takia. Niin yksin, että jumalat ei kuule eikä saatanaa kiinnosta. Niin yksin, että se ei ole enää utuisen sympaattista, ei runollisen kaihon omaavaa paatosta. Niin yksin, että jokainen ruumiinosani tuntuu vieraalta. Jokainen sana minkä osaan, on jonkun muun minulle opettama. Jokainen hetki menetetty. Jokainen kohtaaminen on kohtaamisen lopun odottelua. Jokainen muu on jossakin muualla.
Varjo erkanee, väistyy pimeyteen muiden varjojen kanssa. En ole vainottu, olisipa minulla edes vihollisia. En vihattu, ei minua kukaan muista. En rakastettu, koska rakkautta ei ole olemassa. Ei oikeasti. Ei aikuisten maailmassa.
Mutta mä olen hyvä. Mä olen hyvä myymään purkkaa. Mä todella osaan kaupitella purukumia, tämä ei ole vertauskuva. Siitä saa rahaa. Siitä saa paljon rahaa. Siis jos on hyvä. Ja minä olen. Aivan vitun hyvä.
