That I cannot be insane

Eihän se nyt ihan niinkään ollut. Vielä määrittelemättömistä syistä johtuen mikään ei ollut niin. Kaikki mitä oli sanottu tai kirjoitettu ei yksinkertaisesti pitänyt paikkaansa. Kaikki sai alkunsa väärinkäsityksestä. Tai siitä, ettei halunnut pahoittaa toisen mieltä. Tai siitä, että luuli, että odotettiin sanovan niin. Tai näin. Ja omaa mielenterveyttä sopi epäillä, koska kaikki ympärillä olivat sekaisin. Kuka jahtasi mitäkin ja kuka juoksi minkäkin perässä ja kuka tavoitteli mitäkin ja kaikilla oli jokin päämäärä mihin he pyrkivät ja maali tuntui hieman liikkuvan koko ajan, ja minä en muistanut unohtaa itseäni ja mikään ei ollut tärkeää ja yöllä, kun oli ihan pimeää, kävelin kadulla, sateiselle asvaltille jätin askeleita sikin sokin, kävelin jonnekin vain eikä kukaan muu voinut seurata minua, koska... en tiedä miksi.

Olin kävellyt täällä ennenkin. Tunsin nämä liikkeet, osa oli toki uusia, mutta pääpiirteissään kadut olivat ne samat vanhat tutut. Tämä ei tuntunut silloin kodilta, mutta nyt kun en enää asunut näillä kulmilla, tämä tuntui juuri siltä kodilta minkä olin menettänyt jo kauan sitten ennen kuin ensimmäisen kerran edes eksyin tänne. Ajauduin tänne niin kuin kaikki nämä muutkin, joita täällä pyöri. Samanlaisia levottomia sieluja. Joku kantoi mukanaan pientä nahkaista salkkua ja hoki kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella kuinka "Misel Fukoo on nero ja kuinka neroja ei ikinään arvosteta tarpeeksi ja kuinka kaikkien tulisi ymmärtää paremmin" ja se monologi on loputon ja tuntuu, että pahimpia saarnaajia ovat ne, jotka ovat löytäneet jonkun filosifisen ismin eivätkä niinkään ne, jotka ovat löytäneet jonkun teistisen jumalan. Ja nämä monologit päättyvät aina samalla tavalla: Oisko sulla heittää yhtä röökiä?

Mutta on minulla heitäkin ikävä. Minulla on ikävä kaikkia näitä, jotka näitä samoja katuja tallaavat. Joku täältä pääsi pois, löysi rakkauden ja muutti toiselle puolelle merta. Joku kuoli metron alle, kaatui tai työnnettiin, kuoli joka tapauksessa. Joku sai taulunsa myytyä ja sai tarpeeksi rahaa, jotta yliannostus olisi todennäköinen seuraavalla kerralla. Ja joku joka oli yhtä yksin kuin minä, mutta joka oli yhtä kyvytön jakamaan itseään kuin minä, joten yksinäisenä hän tulisi pysymäänkin. 

Stop being so bait

 Vahingoitin itseäni niin oudolla tavalla, että en tajunnut sitä ennen kuin se oli liian myöhäistä. En tehnyt ulkoisesti mitään itsetuhoista. Päällisin puolin kaikki taisi olla jopa paremmin kuin hyvin. 

Oli hyvä työ.

Oli hyvä auto.

Oli hyvä koulutus.

Oli hyvä perhe.

Mutta ne olivat vääriä. Tai ne olivat ihan oikeita ja hienoja. Mutta vääriä minulle. Olin pilkannut ihmisiä, jotka etsivät itseään, mutta en tajunnut, että itse en edes tietäisi mitä etsiä. Oli niin kauan tehnyt kaikkea muuta ja ollut joku, etten enää tiennyt mitä oikeasti haluaisin tehdä ja kuka minun kuuluisi olla. Olin tavallaan tullut tuhonneeksi itseni olemalla niin hemmetin hyvä ja arvostettu yhteiskunnan yksilö. Mutta se en ollut minä. Minä en ollut se, joka nyt teki kaikki nämä asiat tässä elämässäni.

Minun pääni sisällä asui vieras. Se käytti suutani kuin omaansa. Varoi sanojaan ja oli käytökseltään tahdikas. Se yritti olla joka tilanteessa niin fiksu kuin mahdollista. Se vaikutti siltä kuin se yrittäisi tehdä vaikutuksen ulkopuoliseen yhteiskuntaan kaikin mahdollisin tavoin.

Jopa sen ystävät olivat hyviä ja menestyviä. Jos tästä kaikesta ottaisi kuvan niin siitä potretista puuttuisi kaikki rumat ja köyhät ja sairaat. Eikä sellainen kuva voi olla todellinen. Se oli lapsellisella tavalla siloiteltu kuva vastaamaan jonkun muun tai jonkin muun tarpeita. 

Siksi hän ajoi eräänä yönä törkeää ylinopeutta ilman turvavöitä uudella maastoautollaan suoraan päin moottoritien varrella olevaa kallioleikkausta. Kipinät lensivät periksi antavasta auton teräskehikosta korkealle ja loivat pieneksi hetkeksi ihan oman tähtitaivaan tälle täysin korvattavissa olevalle yksilölle.

Työpaikalla surtiin hetken ja sitten sisäisellä rekrytoinnilla paikattiin tämän yksilön yllättäen jättämä toimenkuva.

Auton romu vietiin jätteidenkäsittelylaitokselle ja metalli kierrätettiin asian mukaisesti.

Koulutuksesta saatiin maininta varsin kauniiseen kuolinilmoitukseen.

Perheen osalta puoliso löysi uuden kumppanin alle kahdessa vuodessa, lapsista yksi alkoi käyttämään huumeita, mutta niin se olisi alkanut käyttämään joka tapauksessa, yksi lapsista kävi terapiassa ikävuodet 20-32, kunnes tuli uskoon ja löysi rauhan sitä kautta.

Kaikki jatkui, elämä jatkui, universumi ei pysähtynyt.

Saturn was an American human-rated super heavy-lift launch space hooptie

Aika ei ole pelkästään mittari vaan aika on myös hahmo. Tämä hahmo nielaisee omat lapsensa. Mutta ennen kuin voi nielaista oman jälkikasvunsa, täytyy luoda sellainen. Täytyy astua esiin esiripun takaa ja tässä näyttämöllä kaikkien edessä luoda jotain mitä voi lapsekseen kutsua.

Ja kun se on valmis, kypsä ja täydellinen niin on Aika nielaista se. Tuhota ja luoda. Tuhota ja luoda. Uudestaan ja uudestaan. Kiertää kehää kuin viisarit kellotaulun ympärillä. Kirottuna se kiertää tuota tuhoamisen kehää, aivan kuin se ei oppisi mitään. 

Mutta se on sen luonto. Se on palkkio siitä, että paholaisen kanssa kuukautisverellä allekirjoitettu sopimus pitää ikuisuuden. Eikä se ole pitkä aika. Se on saman pituinen kuin on tämä hetki. Juuri tämä, jossa koko ajan olet.

Stopped into a church

Hän oli niitä, jotka löivät kovaa. 

Ja tarkoitan todella kovaa. Ja se on oikeastaan sama minne se nyrkki silloin osuu, kun se tulee niin kovaa, että se vaurioittaa sisäelimiä tai murtaa luita kasvoista. Ja hän oli itsekin tottunut ottamaan vastaan kovia lyöntejä. Oli oikeastaan yksi lysti onnistua lyömään häneltä nenä verille, koska ei hän sitä edes välttämättä huomannut siinä hetkessä. Hänen niskansa oli lyhyt, lihaksikas ja paksu kuin reisi, ei hänen päänsä juurikaan heilunut, vaikka onnistuin joskus saamaan lyönnin perille.

Piti vain yrittää. Piti takoa vartaloa, piti toivoa, että osuu tarpeeksi usein ja kovaa maksan kärkeen, että saisin suojauksen tippumaan ja pääsisin itse jatkamaan myllytystä. 

Mutta ei asiat mene niin kuin toivoo. 

Jossakin vaiheessa päässäni välähti kuin sähköiskusta ja tiesin, että tämä taisi olla tässä. Kaikki pyöri ympärilläni ja ainoa mitä näin oli pienet tähdet siellä missä pitäisi olla vastustajani. Vielä muutama lyönti, joista en muista mitään, mutta jotka lopulta sammuttivat valon päästäni.

Heräsin myöhemmin. Joka paikkaan särki ja päätäni jomotti. En saanut toista silmääni auki. En jaksanut kohottaa käsiäni tai jalkojani, enkä tiedä olisinko edes kivulta sitä kyennyt tekemään. Koitin sanoa ja pyytää vettä, mutta en saanut sanoja ulos suustani. 

Yskin verta, tunsin kieleni kärjellä, että suustani puuttuu muutama hammas. Ilmeisesti vieressäni oli hoitaja ja ilmeisesti käteeni oli laitettu kanyyli, koska jos ymmärsin oikein niin sitä kautta minuun laitettiin juuri lisää lääkettä. Aloin valumaan vähemmän kipeään paikkaan, sujahdin pehmeään uneen, tällä kertaa hitaasti liukuen. Kipu oli enää vaimea kaiku jossain tuolla, väittäisin, että olin osittain kehoni ulkopuolella juuri nyt. Minulla ei ollut mitään käsitystä vammojeni laadusta ja juuri nyt en välittänyt tietääkään.

Olin sitä paitsi onnellisempi kuin aikoihin. Tästä se taas lähtisi.