Askeleet olivat hitaita ja raskaita.
Ja jokainen askel nostatti ilmaan lisää pölyä.
Dystooppi käveli muurin luokse ja katsoi sillä makaavaa lasta.
Lapsi avasi silmänsä.
Varovaisesti hän uskalsi katsoa Dystooppia suoraan silmiin.
Dystooppi huokaisi turhautuneena.
Se otti lapsen kouraansa ja nosti hänet hartialleen istumaan.
"Pidä kiinni, me jatkamme matkaa."
Ja lapsi piti kiinni Dystoopista.
Täältä piti päästä pois.
Mitään syötävää ei ollut.
Vesi oli pilaantunutta ja ilma varmasti myrkyllistä.
Kahdenkymmenenkahden tunnin kuluttua he olivat päässeet ulos kaupungista. Tai kaupungin raunioista, sillä yhtäkään ehjää rakennusta ei ollut jäljellä. Lapsi tuijotti hiljaa alaspäin välttääkseen näkemästä ruumiskasoja.
Ensin piti päästä pois täältä kokonaan.
Sitten saada ruokaa, vettä ja lepoa.
Sitten kun ja jos voimat palautuisivat niin lapsi saisi kyniä ja paperia.
Ja sitten hän saisi piirtää kaiken ennalleen.
Ja Dystooppi vahtisi, ettei kukaan häiritsisi lasta.
Se suojelisi niin kauan kuin tarvitsisi.
Niin kauan, että lapsi saisi piirrettyä kaiken ennalleen.
